Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2015.

Hyviä uutisia ja vähän niitä huonojakin

Kävimme tänään jo kolmannen kerran ultrassa. Varasin ultran flunssan seurauksena - oma olo oli viime viikolla niin kamala, että halusin varmistua, että kaikki olisi edelleen hyvin. Ja tietysti lievittää omaa epäuskoani siitä, että olen oikeasti raskaana. Kaikki oli onneksi hyvin. <3 Jännitin ultraa ihan yhtä paljon kuin aiemmillakin kerroilla (tuleeko tähän koskaan muutosta??), vaikka olen ollut viimeiset kolme päivää taas todella pahoinvoiva ja viimeksi aamulla hampaiden pesusta ei meinannut yökkimisen takia tulla mitään. Silti, aiemmat menetykset ovat opettaneet sen, että mihinkään ei kannata luottaa, koska matto voidaan aina vetää jalkojen alta ja pimeään kaivoon voidaan heittää koska vaan. Ultraava lääkäri oli ihana nainen, joka loi minuun uskoa ja onneksi totesi välittömästi ultrauksen aloitettuaan, että täällä on kaikki hyvin. Sikiö oli kasvanut ja sieltä se vilkutteli vanhemmilleen. <3 Herätimme sen ilmeisesti unilta ja ultrauslaitteella tökkiminen sai sen liikkumaan n

Epäuskoa

Tänään on rv 9+5. Toivottavasti. Alan vähitellen toipumaan elämäni kamalimmasta flunssasta (olin kolme päivää täysin poissa pelistä, mukaan lukien jouluaaton) ja raskausoireetkin ovat palanneet kooman alta. Kuvotusta ja aamuyökkäilyä on edelleen havaittavissa, rintoja ei kylläkään pakota enää alkuviikkoihin verrattuna lähes yhtään. Yritän olla kehittämättä siitä itselleni paniikkia. Tämä viikko on mennyt taas helpommin kuin edeltävä. Osittain varmasti siksi, että en taudissa jaksanut keskittyä panikointiin, mutta myös siksi, että hyvät ultrauutiset toivat yllättävän pitkälle kantavaa mielenrauhaa.  Silti edelleen pelottaa. Tai ehkä pelko on läsnä vähemmän ja epäusko enemmän: ettäkö ihan oikeasti tällä kertaa tässä olisi mahdollisuuksia onnistua? Koska tätä on lähes mahdotonta uskoa, varasin vielä tulevan viikon keskiviikolle 30.12. ultra-ajan yksityiselle. Tiedän, että on hölmöä mennä ultraan viikolla 10+1, kun rv 8+6 kaikki oli hyvin - vai onko sittenkään? Toisessa, ja pisimmälle

Tukossa

Jotta elämä ei pääsisi muuttumaan liian tylsäksi, sain kamalan flunssan. Loma alkoi, ultran jännitys laukesi ja eilen olin jo täydessä taudissa. Olisin varmasti vielä enemmän paniikissa, jos olo ei olisi kuin rekan alle jääneellä ja kaikki energia ei menisi hengittämiseen. Raskausoireita ei yskän ja vuotavan nenän alta tunnista ollenkaan (mihin aamun yökkäilytkin tuntuvat kadonneen??) ja tämä on omiaan lisäämään tunnetta siitä, että voiko kaikki olla hyvin? Miten tämä flunssa voi vaikuttaa kasvavaan sikiöön, etenkin tällaisessa tapauksessa, jossa keskenmenoriski huitelee taivaissa?  Raskaana ollessa flunssan hoito jää lepo-kuuma juoma-kurkkupastillien imeskely -asteelle, joten olo on todella kamala (Finrexin ja Nasolin, kuinka teitä kaipaankaan). Pelottaa aivan järjettömän paljon, että onnistun yskimisellä, jatkuvalla niistämisellä ja yleisellä huonolla ololla tappamaan kaiken vielä maanantaina kohdussa elossa olleen. Järjetöntä, tiedän. Mutta kuitenkin luonnollista, ottaen huomioo

Ihmeellinen on elämä

Tästä tulikin paras joulu ikinä. Tänään oli vuorossa ultra, jota taas niin kovasti etukäteen jännitin ja pelkäsin. Oireet ovat vaihdelleet lähes päivittäin: välillä voin todella huonosti ja välillä en osaisi oireiden perusteella arvata edes olevani raskaana. Heräsin viime yönä kolmen aikaan ja tuli hyvin vahvasti sellainen tunne, että tämä on meidän vauva.  Aamulla se tunne oli jännityksen tieltä kaikonnut ja paniikki valtasi mielen ennen ultraa. Onneksi kaikki oli enemmän kuin hyvin. Veli-Matti Ulander muisti syyskuisen käyntini ja otti meidät miehen kanssa rauhallisesti vastaan. Pidemmittä puheitta asetuin ultraamispöydälle ja sisätutkimuksen jälkeen oli ultran vuoro. Lähes välittömästi lääkäri sanoi, että voitte huokaista helpotuksesta, täällä on kaikki hyvin. Sydän löi vimmatusti (päästiin jopa kuulemaan se!) ja pikkuinen tyyppi heilutteli käsiään ja jalkojaan. <3 Kokoa jännitin ja itku pääsi siinä vaiheessa, kun kooksi varmistui 8+6. Tänäänhän edellisen ultran mukaan pitä

Fifty-sixty

Maanantain ultra lähestyy uhkaavaa vauhtia ja jännitys lisääntyy, mitä vähemmän päiviä ja öitä siihen on jäljellä.  Tämä viikko on mennyt yllättävän hyvin. Pelkäsin, että hyppisin täysin seinille jo tässä vaiheessa, mutta viime sunnuntaista saakka piinannut jatkuva kuvotus on auttanut pitämään ajatukset aisoissa. Aina eilisiltaan saakka. Oireet hävisivät taas kokonaan ja tänä aamuna kuvotus on ollut huomattavasti vähäisempää. Oivaa polttoainetta pelolle ja paniikille, luonnollisesti. Tänään on rv 8+0. Toivottavasti. Haluaisin nauttia näistä viikoista, tästä elämänvaiheesta, mutta samalla pelkään, että elämme tämän raskauden viimeisiä päiviä. En ole taaskaan valmis kuulemaan huonoja uutisia maanantaina, mutta pakkohan siihenkin vaihtoehtoon on valmistautua. En ole oksentanut piiiitkään aikaan (pelkästään yökkinyt päivittäin), rintoja ei särje enää yhtään samalla tavalla kuin vielä pari viikkoa sitten (painavilta ne toki tuntuvat) ja öisin ei ole tarvinnut nousta syömään ainakaan vii

Ensimmäinen neuvola

Kävin eilen ensimmäisellä neuvolakäynnillä - jo kolmatta kertaa. Kahdessa ensimmäisessä raskaudessa päästiin neuvolaan saakka, kolmannessa ei edes sinne.  En odottanut neuvolaa innolla. Edelliset kokemukset olivat huonoja: muistan, että neuvolatädit pitivät lapsen syntymistä automaationa ja se häiritsi minua suunnattomasti. He pitivät tavallisen älä-syö-sitä-ja-tätä-ja-muistathan-ettei-alkoholia-saa-juoda-raskaana puheen (KAKSI kertaa), vaikka itse muistan miettineeni, että vieläköhän olen edes raskaana ja voitaisiinko puhua järjettömästä keskenmenon pelosta. Ei puhuttu silloin ei ja kun muutama viikko myöhemmin peruin ajat, teki mieleni lähettää terveisiä hoitajille, että olisiko kannattanut suhtautua asiakkaan pelkoihin kaivatulla vakavuudella. Eilinen käynti oli täysin erilainen. En tiedä johtuiko se kunnan ja toimipisteen muutoksesta (muuttomme kuntarajan toiselle puolelle oli siis hyvä asia!) vai kokeneemmasta kätilö-terveydenhoitajasta, joka ihan ensimmäiseksi kysyi, että mit

Kriittiset viikot

Huomaan tyynen mielen katoavan yhä useammin ja yhä pidemmäksi aikaa. Käsillä ovat nimittäin ne aiempien raskauksien tuomioviikot. Tänään kääntyi tiistain ultran mukaan raskausviikko 7+0 ja en voi olla ajattelematta sitä, että aiemmin tässä vaiheessa on eletty niitä viimeisiä hetkiä. Ensimmäinen keskenmeno todettiin vasta viikolla 12+, mutta sikiö oli kuollut ultran mukaan jo viikolla 7+ jotain. Toisessa keskenmenossa kaikki oli hyvin vielä viikolla 8+2, mutta kun vuoto viikolla 10 alkoi, lääkäri totesi sikiön kuolleen hyvin pian ultran jälkeen, viikolla 8+4. Ja kolmas raskaus oli päättynyt jo varhaisultrassa viikolla 6+4. Ehkä tämän historian valossa minun pitäisi olla superihminen, etten pelkäisi. Herään joka aamu siihen, että mietin ensimmäisenä, että vieläkö oireita on. Yökin hampaita pestessä kiitollisena, mutta samalla huomaan ajattelevani, että mitä sekään merkitsee. Vaikka rintoja pakottaa, voihan sikiö silti olla jo kuollut. Raskausoireetkaan eivät siis enää pelasta panii

Ensimmäinen erävoitto

Pelätty, odotettu, vihattu, kaivattu ja kamalalla kammolla odotushuoneessa manattu ultra oli tänään. Kaikki oli hyvin. Ainakin vielä. Vaikka  kolmannessa raskaudessa ei päästy edes näin pitkälle, että olisi nähty elävä sikiö, kahdella aiemmalla kerralla varhaisultrassa syke on löytynyt. Siksi en uskalla vielä juhlia, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hyvä uutinen pitkään aikaan. Jännitys kasvoi huippuunsa eilisen ja tämän aamun aikana ja myöhässä ollutta lääkäriä odotellessa sanoin jo miehelle, että haluan paeta ja lähteä vain kotiin. Että ei minusta ole tähän. Manasin koko vauvaprojektin alimpaan helvettiin ja mietin, että kuka hullu lähtee tähän näin monta kertaa.  Tutkimushuoneessa tärisin ja lähes itkin pelkästään siksi, että tiesin, mitä tuleman pitää (keskenmenoista seuranneesta ultrakammosta en taida päästä koskaan eroon), mutta hyvin pian lääkäri vain totesi, että kyllä täällä syke näkyy. Purskahdin saman tien itkuun. Ettäkö näin suuri onni on meitä tällä kerta

Kolme yötä ultraan on

Täällä odotellaan tiistain ultraa jännittyneissä tunnelmissa. Tänään on 6+5 (tarkalleen se päivä, kun edellisessä raskaudessa oireet loppuivat kuin seinään ja muutama päivä myöhemmin varhaisultrassa todettiin raskauden menneen kesken) ja olen saanut nauttia jo viimeiset kolme päivää ympärivuorokautisesta kuvotuksesta. Oireet ovat siis vahvoina ja pahimmillaan iltaisin - keskiviikko- ja torstai-iltoina oksensin vielä kahdeksan aikaan illalla - en siis ymmärrä miksi puhutaan aamu pahoinvoinnista, kun tämä tuntuu kestävän koko päivän, jopa yön. Mutta en valita vaan otan jokaisen oireellisen päivän ilolla vastaan. Tuntuu, että en aiemmin tiennytkään, mitä alkuraskaus voi todella olla ja mitä enemmän kuvottaa, sitä tyytyväisempi olen ja haluan luottaa siihen, että alkio voi hyvin.  En voi silti kieltää sitä, että tiistai jännittää aivan kamalasti. Jopa niin paljon, että mietin välillä, että miten selviän ultrasta pyörtymättä. Yllättävän nopeasti nämä kolme viikkoa ovat menneet ja suhtee

Raskauslimbossa

Haluaisin sanoa, että mieli on yhtä tyyni kuin aina ennenkin. Mutta ei se taida sitä kuitenkaan olla. Lauantain raju pahoinvointi ja siitä koko viikonlopun ja eilisen kestänyt kuvotus sai aikaan turvallisuuden tunteen, johon oli ihana tuudittautua. Tällä kertaa kaikki menee hyvin, meille syntyy heinäkuussa vauva. Siltä tuntuu edelleen suurimman osan ajasta. Sitten on sellaisia päiviä kuten tänään. Heräsin aamulla siihen, etten a) halunnut oksentaa tai b) tarvinnut heti jotain syötävää. Olin nukkunut hyvin ja olo oli hyvä. Mikä on ei-hyvä merkki viikolla 6+1. Kuvotus ei ole palannut, pystyn olemaan töissä täysin normaalisti toisin kuin eilen, kun koko aamupäivä meni pelkästään oksennusta nieleskellessä. Perjantain pelottava selkäkipu on myös palannut. En jaksa enää murehtia. En jaksa pelätä koko aikaa. Tälle raskaudelle voi tapahtua ihan mitä vain enkä pysty vaikuttamaan siihen itse millään tavalla. Haluan luottaa, mutta vielä enemmän välillä haluaisin vain unohtaa. Voi kun voisik

Ihmeiden aika ei ole ohi

What a difference a day makes. Nyt melkein hävettää. Mutta muistakaa, että kolme keskeytynyttä keskenmenoa ja jokaisessa kuin seinään loppuneet oireet yhdistettynä repivään selkäkipuun ei minun mielessäni voi tarkoittaa enää mitään muuta kuin jälleen sitä samaa. Paitsi tässä raskaudessa. Eilinen meni sumussa, ajattelin, että kun vain jaksan työpäivän loppuun, niin voin mennä kotiin itkemään. Oireettomuutta jatkui koko päivän (ja uskokaa, kävin työpaikan vessassa aina välillä puristelemassa rintoja - ei mitään). Mutta kotona kyyneliä ei tullutkaan. Tuli vähitellen hiipivä kuvotus ja jos oikein kovasti paineli, hento rintojen särky.  Sitten tuli tämä aamu. Ja kaikki oireet ovat palanneet entistä vahvempina takaisin. Siis palanneet . Näin ei ole käynyt koskaan, ei kertaakaan kolmessa aiemmassa raskaudessa. Rintoja särkee yhtä paljon kuin alkuviikosta ja kuin kirsikkana kakun päällä tänä aamuna sain kokea elämäni ensimmäisen kunnollisen aamupahoinvoinnin. Aamupalan aloitus päättyi p

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Mies kuin muuri

Tämä neljäs raskaus on heittänyt roolit meidän perheessä aivan päälaelleen. Kuten jo aiemmissa postauksissa kerroin, oma oloni on ollut yllättävän tyyni. Tuntuu, että olen käynyt läpi jo niin paljon kaikkea mahdollista keskenmenoihin liittyen, ettei mikään voi minua enää yllättää. Siksi pelko tämänkin raskauden loppumisesta on lievempi tai ainakin enemmän taka-alalla ja pystyn nauttimaan jokaisesta vuodottomasta ja oireellisesta päivästä. Mies sen sijaan on hiljaisempi kuin koskaan. Kaukana ovat ne ajat, kun kesällä 2014 ensimmäisen raskauden aikaan puhuimme plussan jälkeen päivittäin tulevasta vauvasta, erilaisista hankinnoista, nimistä, tulevaisuuden suunnitelmista lapsiperheenä. Toisen kohdalla mies oli se, joka jaksoi pitää yllä toivoa ja lohdutti minua, kun vuoto alkoi. Kolmannessa raskaudessa olimme molemmat varovaisia, mutta mies selvästi minua optimistisempi onnistumisen suhteen. Nyt raskaudesta ei puhuta enää ollenkaan . Ja tarkoitan tällä ihan oikeasti sitä, että menee

Kerta kiellon päälle

Viikko on mennyt seesteisissä tunnelmissa. Olen yrittänyt olla ajattelematta koko raskautta niin hyvin, kuin olen vain pystynyt ja niinä hetkinä, kun ajatukset ovat kääntyneet raskauteen #4, olen hokenut sisäistä mantraani "tällä kertaa kaikki menee hyvin". Katsotaan onko positiivisella ajattelulla mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Tein viikko sitten sunnuntaina viimeksi kolme testiä ja olin huolissani Apteekin testin viivan heikkoudesta. No, kaappiin oli jäänyt vielä yksi Apteekin Oma raskaustesti ja tein sen äsken, nyt kun kasassa on viikkoja 4+6 eli huomenna kääntyy kuudes raskausviikko. Tärisevin käsin kaivoin testin paketista (miten se onkin, että aina jännittää, kun testin tekee!?) ja eipä toista viivaa tarvinnut pitkään odotella. Pari kyyneltäkin piti vuodattaa, kun ruutuun ilmestyi välittömästi kaksi aivan yhtä vahvaa viivaa. Tuo kuva on siis otettu KOLME minuuttia testin tekemisen jälkeen ja nyt kun testi on jo kuivunut, testiviiva näyttää jopa kontrol

Alkushokin jälkeen

Viikonlopun yllättävistä uutisista (kaikilta osin, lauantaiaamun uutisiin herääminen oli lähes yhtä järkyttävää kuin perjantain testin tulos) on vähitellen toivuttu ja totuteltu elämään taas näillä korteilla. Yllätysplussa oli tosiaan viimeiseen asti yllätys: torstai-iltana ihmettelin hetken outoa oloa ja hormonifinnikin näytti pienentyneen, joten päätin tehdä testin perjantaina ihan varmuuden vuoksi. Koska muita oireita ei oikein ollut, en uskonut plussaan hetkeäkään. Totta se taitaa kuitenkin olla. Tänään on päiviä kasassa 4+2 ja ensimmäisiä oireita on alkanut tulla. Rintoja kivistää, väsyttää, palelee, välillä kuvottaa (mutta hyvin hyvin vähän) ja portaissa hengästyttää. Otan jokaisen oireen ilolla vastaan, mutta samalla yritän olla kyttäämättä itseäni - tiedän, että jatkuvasta oireiden analysoinnista en saa muuta kuin paniikin aikaiseksi itselleni. En ole tehnyt yhtäkään testiä sunnuntain jälkeen, viivojen vertailusta ei tässä vaiheessa ole hyötyä. Varasin varhaisultran Naisten

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Hajanaisia ajatuksia kierron lähestyessä loppuaan

Finnistä se alkoi. Kerroin  reilu viikko sitten, että ovulaatio iski pahimpaan muuttostressiin. Mutta kyllä me oltiin aika aktiivisesti yritetty ennen sitä, ihan oikeasti ajattelin, että nyt voi tärpätä. Toinen raskauteni alkoi sillä tavalla, että olin juuri saanut ensimmäisen keskenmenon, jota surin kuin hullu ja harrastimme koko kierrossa ehkä kaksi kertaa seksiä eikä mielestäni lähimaillakaan ovulaatiota. Silti tulin raskaaksi. Määrä ei siis selvästikään korvaa laatua. Nyt se finni jököttää tuossa leuassa, katsoo minua aamulla peilistä ja ilkkuu: ala vain odottamaan niitä menkkoja, ei ole vauvaa tulossa tästä(kään) kierrosta. Olo on niin normaali , ei tietoakaan raskausoireista, ei edes niistä keksityistä. Hukkaan meni tämäkin +40 päivän kierto, voi elämä. Olen aivan uuden ajatuksen äärellä - entä jos en enää tulekaan raskaaksi?   Tiedän, saan monen vuosia raskaaksi yrittäneen vihat niskoilleni, mutta sarjana keskenmenoja suoltavan naisen ajatuskulku on erilainen: toistuvie

"Elämäni yksinäisin hetki"

Otsikko on suora lainaus  MeNaisissa lokakuun lopussa julkaissusta artikkelista, jossa keskenmenon läpikäyneet naiset kertovat kokemuksistaan.   Tällä viikolla olen kiinnittänyt jotenkin erityisen paljon huomiota julkisuudessa esiintyneisiin keskenmenotarinoihin. Kaikki alkoi tuosta sattumalta MeNaisissa lukemastani keskenmenostoorista ja samassa yhteydessä mainittiin, että ihan hiljattain  Mehiläinen on avannut Felicitaksen yhteyteen yksityisen keskenmenoneuvolan. Vaikka itse sainkin kahden jälkimmäisen keskenmenon jälkeen aivan äärimmäisen hyvää psyykkistä hoitoa julkisella puolella (kiitos ihanan neuvolapsykologini!), tiedän olevani poikkeus, joka vahvistaa säännön. Keskenmenojen fyysinen hoito on rutiinia keskus- ja yliopistollisissa sairaaloissa ja psyykkisen hoitoon ei yleensä riitä resursseja. On siis mahtavaa, että tällainen keskenmenojen kokonaisvaltaiseen jälkihoitoon keskittyvä yksikkö löytyy nyt myös Suomesta! Viimeisin uutinen tuli eiliseltä, kun hiihtäjä Aino-Kaisa

Projektiähky

Niinhän siinä sitten kävi, että (todennäköinen) ovulaatio osui pahimmille muuttopäiville. Ja kontrollifriikki ja sekopäinen lapseton nainen halusi pitää kiinni molemmista projekteista miehen jaksamisen kustannuksella. Eihän se voinut päättyä muuhun kuin massiiviseen riitaan - ensimmäiseen kunnolliseen sellaiseen koko lapsettomuustaipaleella. Kahden kokonaisen elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin viikossa, yksi "kevyt" muuttopäivä ja tavaroiden järjesteleminen uuden kodin kaaoksessa kulminoitui siihen, että oli pakko harrastaa seksiä, koska harvoin meillä vieraileva ovulaatio oli päättänyt juuri tulla kylään. Tai olisi ollut pakko, mutta koko homma meni riitelyksi (lapsettomuudesta ja pakollisesta seksistä en jaksa tässä edes jauhaa, mutta kaikki tietävät sen hetken, kun vauvankaipuu muuttuu todelliseksi yritykseksi - siitä on spontaanius kaukana) ja vielä sinä ensimmäisenä iltana, kun oltiin päätetty korkata uusi OMA sauna yhdessä. Siellä minä nyyhkin sitten yksinäni sit

Me hiljaiset(ko)

Olen viime aikoina ollut aivan mykistynyt blogini ihanista lukijoista ja mahtavista kommenteista. Vaikka lääkäri on sanonut minulle ehkä sen seitsemän kertaa, että lähes joka kolmas kadulla vastaan kävelevä nainen on saanut tai tulee saamaan keskenmenon, minusta se on aina tuntunut säälittävältä yritykseltä lohduttaa tällaista luonnonoikkua. Ehkä en sitä kuitenkaan olekaan. Meitä on muitakin ja meitä on paljon. Yhden keskenmenon saaneita on paljon, kaksi keskenmenoa saaneita on jonkun verran ja kolme perättäistäkin keskenmenoa saaneita on yksi sadasta. Aiemmin ajattelin, että jo on p***a tuuri, kun sattuu siihen surkeaan yhteen prosenttiin, mutta ehkä minun pitäisi ajatella se niin, että tuhannesta suomalaisnaisesta yhdeksän naista minun lisäkseni kulkevat tällä samalla tiellä, itkevät kuukausi toisensa jälkeen samoja vessanpönttöön valuvia haaveita. Se on itse asiassa aika paljon se. Kiitos teille, jotka kuljette tätä matkaa kanssani, surette ja saatatte jopa saada rohkeutta kohdata

Voiko lapseton pariskunta muuttaa lapsiperherivariin?

Olen pohtinut paljon unelmia viime aikoina. Tuntuu, että ennen lapsettomuutta unelmat olivat enemmän tavoitteita, joihin pyrittiin ja vähemmän epämääräisiä haaveita, joista ei koskaan tuntunut tulevan mitään. Viimeinen vuosi on osoittanut, että taisin olla väärässä. Tavoitteita on turha itselleen asettaa, kun elämä ei suostu toimimaan suunnitelmien mukaan. Toukokuussa heti kolmannen keskenmenon jälkeen olin täysin hajalla henkisesti (fyysisestä puolesta ei kannata edes puhua...) ja kaipasin muutosta. Halusin repiä itseni täysin irti tästä maailmasta, tästä elämästä, jossa mikään ei tuntunut menevän niin kuin olin suunnitellut. Lapsettomuus oli viiltänyt syvän haavan siihen luottamukseen, että elämä kantaa. Ei se kantanut ja jonkun oli muututtava, koska vauvaa ei ollut tulossa sitä muutosta tuomaan. Laitoimme asunnon myyntiin. Oltiin haaveiltu uudesta kodista - rivitalosta, rauhallisemmasta asuinympäristöstä, omasta saunasta - jo pitempään, mutta esteenä tuntui olevan se, että eihän

Luopumisesta ja surutyöstä

Vaikka viime postauksessa sanoinkin suhtautuvani tähän neljänteen yritykseen yllättävän positiivisesti, silti tuntuu, että taidan tehdä jo pohjimmiltani surutyötä luopumisen puolesta. Olen ollut viimeksi raskaana toukokuussa. Siitä on viisi kuukautta, melkein puoli vuotta. Kesä tuli, kesä meni ja mikään ei ole muuttunut. Me olemme edelleen kahdestaan enkä minä ole edes raskaana. Uskon, että neljäs raskaus varmasti alkaa vielä tavalla tai toisella, mutta lapsettomuuteen on jo niin tottunut, että ajatus siitä, että meille voisi ihan oikeasti joku päivä tulla lapsi tuntuu todella utopistiselta. Alan tottua uuteen minääni. Siihen naiseen, joka edelleen rakastaa (kummi)lapsia - jopa haaveilee lapsesta - mutta jolle ajatus omasta lapsesta on yhä epämääräisempi, haaleampi uni, haavekuva, ei todellisuutta. Alan tottua siihen, että keskityn nyt muihin asioihin, yritän löytää onnea jostain muualta kuin perhe-elämästä ja sen pakkomielteisestä toivomisesta. Alan tottua siihen, että meillä on m

Selittämätön vol 3

Käytiin eilen lääkärillä kuulemassa lopulliset tulokset. Ainoa puuttuva palanen oli tukostaipumustutkimukset, muuten lopputulos olikin odotettavissa. Lääkäri sanoi heti aluksi, että hänellä on yksi hyvä ja yksi huono uutinen. Se oli se yksi ja sama eli meissä ei ole mitään vikaa. Kaikki testit näyttivät normaaleilta eli tukostaipumuksestakaan ei ole kysymys, raskaudet alkavat PCO:sta huolimatta ja minussa (eikä miehessä) ole mitään nykylääketieteen menetelmillä todennettavissa olevaa selittävää syytä keskenmenoille. Samassa lääkäri totesi, että kun ei ole syytä, ei ole apukeinoa. Julkisella eivät lähde kokeileviin hoitoihin (niin kuin ajattelinkin), ehdotti ovulaation induktiota ensi vuoden puolella, jos kierrot ovat ihan mitä sattuu. Ovathan ne, mutta taitaa se ovulaatio pääosin kuitenkin tulla, vaikka tulisi sitten kp 30. Ei uutta länsi- eikä vauvarintamalla. Lääkäri korosti sitä, että voimme nyt itse miettiä jatkoa eli mitä jaksamme, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita henki

Epämääräistä vuotoa ja epämääräistä elämää

Tänään on kp 1. Kai. Menkat alkoivat eilen epämääräisellä tiputtelulla, mutta en laskisi sitä vielä ensimmäiseksi kiertopäiväksi. Ennen keskenmenoja uusi kierto ei koskaan alkanut tällä tavalla epämääräisesti tiputellen vaan aina saman tien. Ei tarvinnut miettiä, että ovatko nämä nyt menkat vai eivät. Myös vuodon vähyys on kahdella viime kerralla mietityttänyt. En voi sille mitään, että tulee väistämättä mieleen, että joko kolme kaavintaa ja yksi hysteroskopia ovat lopullisesti tuhonneet kohdun limakalvon - se kun tuntui olevan ainoa lisääntymisjärjestelmäni toimiva osa tässä PCO:n runtelemassa kehossa.  Kierto venyi 45 päivän mittaiseksi eikä johtanut raskauteen. En tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. On hyvin mahdollista, että raskaus ei ala enää yhtä helposti kuin aiemmin. Toisaalta voi olla, että tämä alkava on se kierto, kierto kun saamme neljännen kerran tikkuun positiivisen tuloksen. En ollut edes kovin pettynyt, kun en nyt raskautunut - liian hyvin taitaa olla mielessä al

Itkussa pidättelemistä

Kaikki ovat raskaana. Aivan kaikki, jopa ne lapsettomat. En haluaisi kuulostaa katkeralta ämmältä, mutta kuulostan nyt kuitenkin. On ihanaa, että blogimaailmassa niin moni on plussannut viimeisen puolen vuoden aikana - jopa viimeisen viikon aikana! - ja toivon aidosti pelkkää hyvää kaikille pitkään raskautta odottaneille. Samalla se kuitenkin muistuttaa minua, että en ole immuuni millekään: se mikä tuntui olevan kivuliasta ja totta oikeassa maailmassa oli toista täällä. Lapsettomuusblogeista olen saanut voimaa, vertaistukea, uskoa ja luottoa siihen, että en ole yksin ja että lapsettomuudesta huolimatta hengissä voi selvitä. Nyt tuntuu, että lapsettomuusblogit muuttuvat yksi kerrallaan odotusblogeiksi. Eikä siinä edelleenkään mitään, niinhän sen on mentävä, se on vain todiste siitä, että lapsettomuushoidot todella toimivat.  Mutta minä en pääse pakoon enää mihinkään. En yhtään mihinkään. Töissä odottavat vauvamahat, vapaalla odottavat ystävien raskausuutiset, face pursuaa vaunu-

Aikalisä

Kävin keskiviikkona Veli-Matti Ulanderin vastaanotolla. Alkoi tuntua siltä, että heilun oman päätökseni välissä päivittäin: välillä tuntuu, että luomuyritys on ainoa oikea vaihtoehto ja seuraavana päivänä olen jo varaamassa aikaa yksityiselle lapsettomuushoitoihin. Googlailun tuloksena löysin Ulanderin ja olipa ihanan virkistävä lääkärikäynti. Mies on tehnyt oman väitöskirjansa toistuvista keskenmenoista, joten hän tietää, mistä puhuu.  Ensimmäiset kymmenen minuuttia meni siihen, että selitin hänelle (hyvin yksityiskohtaisesti) surkean yrityshistoriamme. Hän naputteli koneelle, esitti tarkentavia kysymyksiä eikä tässä vaiheessa paljoakaan kommentoinut tilannetta. Ajattelin jo, että jos tästä miehestä ei irtoa mielipidettä, niin siinä meni taas satanen kankkulan kaivoon. Mutta sieltä se tuli! Kerroin pohdinnoistamme alkiodiagnostiikan suhteen (for all I know, jos aviomies ei olisi vetänyt jarrua, olisimme varmasti jo klinikalla valmistautumassa punktioon), mutta tämä lääkäri tyrmäsi

Erään negatiivisen raskaustestin tarina ja mitäs sitten kävikään

Melkein tekisi mieli poistaa eilinen blogipostaus. Mielenrauha my ass. Tein tänä aamuna negatiivisen raskaustestin. Alla seuraa tarkkaa selostusta kuvitelluista raskausoireista, joten hyppää oli, jos on too much information tai ei muuten kiinnosta. Kp 32 ja jo viikko sitten rintoja alkoi vähitellen särkeä (yleensä merkki siitä, että ovulaatio on tapahtunut), näläntunne lisääntyi, piti käydä vessassa koko ajan ja perjantaiaamuna alkoi kuvotus. Ainoa hieman minua mietityttänyt asia oli kirkas valkovuoto - viittasi ovulaatioon, mutta voisiko se kestää viikon ja alkaa vasta kiertopäivän 26 tienoilla (toisaalta, PCO tekee tepposia harva se kierto). Kolme kertaa olen tiennyt lähes 100% varmuudella olevani raskaana, kolme kertaa testi on näyttänyt niissä tapauksissa plussaa ja olin tällä kertaa jopa varmempi siitä, että sisällä kasvaa alkio #4.  Itkuhan siinä sitten tuli, kun klo 4.45 tänä aamuna testi näytti tyylipuhdasta negaa. Ettäkö mitä!? Oireita, mutta ei raskautta. Raskaudesta alka

Tuulimyllyjä vastaan

Blogissa on ollut hiljaista. Jotenkin kirjoitettavaa on vähemmän - ehkä siksi, että olen myös tietoisesti pyrkinyt ajattelemaan lapsettomuutta vähemmän. Seuraan toisten blogeja edelleen päivittäin, mutta omaa sanottavaa elämäntilanteen junnatessa paikallaan on vähemmän. Tänään haluaisin kuitenkin sanoa pari sanaa kontrollista. Tällaiselle kontrollifriikille kuin minä pelkkä asiasta puhuminen saa aikaan jonkinlaista ahdistusta: ai että minunko pitäisi osata hellittää, päästää irti? Kontrollointi tuli minussa hyvin esiin taas viime viikonloppuna, kun meitä oli ilahduttamassa yksivuotiaan kummityttömme lisäksi rakas ystäväni oman lapsensa kanssa. Hiljaisessa dinkkuperheessä olikin yhtäkkiä kaksi taaperoa ja paljon ääntä, joka paikassa leluja, haisevia kakkavaippoja ja murusia lattioilla. Huomasin, että juuri se mistä eniten haaveilen saa myös kontrollifriikissä aikaan pientä pinnan kiristymistä. Ei hyvä - suurin unelmanihan on saada lapsia? Ehkä tämä kaikki kiteytyy siihen, että jos

Yksi vuosi

Tasan vuosi sitten itkin. Itkin, huusin tuskissani ja vuodin verta ja kyyneleitä. Tänään teen töitä. Ihan normaalisti, samalla tavalla kuin joka päivä. Vuosi on kulunut ja se, jonka luulin olevan kuolemaksi, ei tappanutkaan minua. En tiedä tekikö vahvempaa, mutta aloitti minussa muutosprosessin, joka on kesken edelleen. Me olemme edelleen keskenämme, niin kuin olemme aina olleet. Löysin kännykän tiedostoista 21.9.2014 kirjoittamani runon, kuusi päivää ensimmäisestä keskenmenosta. Sen nimi on Sininen .  lennä, sinä ajatukseni sininen laulu tee pesä pilvien viereen piirrä ääriviivaa horisonttiin jätä minut mutta palaa aina uudelleen sillä täällä minä olen ei epätoivon jälkeen jää jäljelle mitään rakkaus ei sekään riittänyt verenpunaisia öitä, kalmankalpeita aamuja lennä, sinä ajatukseni sininen laulu odota minua siellä jossain tiedä että minä olin sinun tuskan jälkeen sittenkin hento syke - elämä siellä jossain Tuo päivä ei unohdu koskaan. Hyv

Valoa ja varjoa

Vietämme viikon välein kahta hyvin erilaista vuosipäivää, tänä vuonna toista ensimmäisen kerran. Tällä viikolla tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun kihlauduimme. Muistan vielä tuon päivän kuin eilisen - mies tuli kotiin perjantai-iltana, minä olin huonolla tuulella rankan työviikon jälkeen ja ihmettelin, kun sillä oli skumppapullo kainalossa. Julisti heti ovesta tullessaan, että tämä on rakkauden viikonloppu. Mietin, että mitä se horisee. Hetken kiukuteltuani hän pyysi minua keittiöön ja siinä, keskellä arkista semi-riitaa pelkissä kalsareissa esitti kysymyksen jota olin odottanut jo jonkun aikaa. Sitten piti vähän itkeä, vähän halia, paljon pussailla ja ihmetellä sitä, että ihanko tosissaan minusta tulee jonkun vaimo . Seuraavana päivänä mentiin ostamaan sormukset ja kerrottiin kihlautumisesta kavereille ja perheelle. Muistan yksityiskohtia paremmin sen tunteen. Olin onnesta, ihmetyksestä, rakkaudesta aivan pökkyrällä ja samalla halusin alkaa suunnittelemaan häitä saman tien. Päi