Keskenään

Luin tämän päivän MeNaisista Satu Taiveahon ja Antti Kaikkosen raskaasta lapsettomuustaustasta. Olkoon kukin heistä ja heidän julkisuudessa näistä asioista puhumisesta mitä mieltä haluaa, aloin kuitenkin miettimään sitä, kuka lapsettoman ihmisen tai pariskunnan määrittää. Lääketiede määrittelee lapsettomuuden siten, että jos pari ei yrityksistä huolimatta tule vuoden sisällä raskaaksi, heitä voidaan kutsua tahattomasti lapsettomiksi. Mehän emme tällä määritelmällä kuulu siihen kategoriaan, kun olemme onnistuneet tulemaan raskaaksi jopa kaksi kertaa viimeisen vuoden aikana. Ei meillä kuitenkaan sitä lasta ole. Aika lapsettomaksi sitä itsensä siis tuntee ja koen kärsiväni tästä tilanteesta suunnattomasti. Yhden tai useamman keskenmenon kokeneet naiset tippuvat eräänlaiseen välitilaan. Sitä heiluu siinä kahden hyvin erilaisen lapsia haluavan naistyypin välissä: toisessa ääripäässä on se helposti raskaaksi tuleva nainen, joka alusta asti uskoo kaiken menevän hyvin (ja kaikkihan menee

Kaavinta on onnellisesti ohi. Nyt vain odotellaan ja toivotaan, että jälkiseurauksilta vältytään.  Tämä toinen keskenmeno tuntuu olevan fyysisesti todella nopeasti ohi. Vasta viikkoko siitä on, kun sain tietää koko keskenmenosta? Kohtu on nyt tyhjä ja niin olokin. Sinne meni, meidän toinen pieni vauvanalku ja nyt kun en ole enää raskaana, niin voisin alkaa viettää normaalia elämää. Mutta mitä se on? Miten siihen palataan? Viinipulloko tässä pitäisi korkata nyt, kun saisi juoda. Mutta en minä halua, minä haluan olla raskaana! Minä haluan kuulua siihen iloisten odottajien joukkoon, jotka lueskelevat vauvasivuja netistä ja googlaavat erilaisia vaunumalleja. Miksi en minä? Miksi en? Keskenmeno on henkisesti rankka - se repii ihmisen sisintä myöten rikki. Toivo ja epätoivo eivät koskaan ole niin lähellä toisiaan kuin silloin, kun sisällä kasvatetaan uutta elämää ja sitten hetkessä se on ohi. Naps vaan joku napsautti sormiaan ja jäljelle ei jää muuta kuin niin syvältä sielusta kumpuava

Ensimmäisellä kerralla keskenmeno tuli niin puskista, että en osannut kyseenalaistaa lääkärin käskyä ottaa tyhjennyslääkkeet mukaan ja lähteä kotiin hoitamaan keskenmeno loppuun. Tyhjennys epäonnistui: kivut olivat järkyttävät, tyhjennys alkoi mutta kaikki ei tullut ulos. Lääkkeitä yritettiin toisenkin kerran samalla tuloksella. Yli kolme viikkoa keskenmenon toteamisen (ja yli viisi viikkoa sikiön kuoleman) jälkeen jouduin vielä kaavintaan ja vannoin sekä lääkärille että hoitajalle, että samanlaiseen rumbaan en enää lähtisi. Supistukset kotona vastasivat pienimuotoista synnytystä ja silti jouduin kärsimään jatkuvista alaselkä- ja vatsakivuista usean viikon ajan. Menen huomenna elämäni toiseen kaavintaan. Tällä kertaa keskenmeno ilmoitti itsestään pienellä tiputteluvuodolla, jota menin yksityiselle tarkistamaan. Olin luottavaisin mielin: vuoto oli vähäistä, raskausoireet vahvoja ja viikkoja kasassa jo 10+0 ja viikolla 8+2 olin nähnyt pienen vauvanalun ja kuullut sydämen sykkeen, joten

Ensin oli keskenmeno. Sitten oli toinen. Siitä se sitten lähti. Matka kohti äitiyttä ei ollutkaan helppo - eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi. Ei kai uskonutkaan sen olevan helppoa, mutta että näin vaikeata? Kuka näistä asioista päättää? Puolen vuoden sisällä kaksi keskenmenoa kohdanneena vertaistukea ei enää löydy. Ei kai kukaan muu joudu käymään tällaista läpi vai joutuuko?  Ajatus blogista lähti itämään jo ensimmäisen keskenmenon jälkimainingeissa. Fyysisen puolen täysin epäonnistuttua - kaksi lääkkeellistä tyhjennystä ja yksi kaavinta myöhemmin - energiaa ei enää ollut. Uuden plussan mukanaantuoma pelko ja ilo rinnakkain hukuttivat alleen ajatukset omien tunteiden purkamisesta bittiavaruuteen. Nythän minusta oli tulossa äiti! Tällä viikolla tuli toinen. Kaksi viivaa, ultraruudulla sykkivä sydän, sitten sammunut sellainen ja lopulta kipua, verenvuotoa ja kyyneleitä. Vihdoin on aika sanoa ääneen: olenko yksin vai onko meitä muita?