Keskenään

Turvakaukalosta se lähti. Hoitovapaalla oleva työkaveri ystävä laittoi viestiä toissapäivänä ja sanoi haluavansa päästä eroon jo taaperoksi kasvaneen kuopuksensa turvakaukalosta ja mukana tulevasta telakasta autoon muuton alta. Tarjosi kaukaloa kaverihintaan, vaikka toki lisäsi viestiin, että ymmärtää, että meillä tuskin on vielä mietitty hankintoja. No ei oltu, ei ennen tätä. Joskus ennen joulua vannotin itselleni, että jos loppuun asti selvitään, en osta yhtäkään tavaraa vauvalle ennen kesäkuuta, en yhtä ainoaa potkupukua. Pelko oli jokapäiväinen vieras olkapäällä, nakersi sisuksia ja sai jatkuvasti varpailleen. Viimeisen kahden viikon aikana olen raottanut tuota suojamuuria. Ja sitten taas muistanut, että vielä on liian aikaista, äkkiä ovet takaisin kiinni. Sitten tuli tuo ystävän viesti. Säikähdin, mutta mainitsin asiasta miehelle odottaen torjuvaa reaktiota, jota ei ihme kyllä tullut. Sen sijaan mies kysyi kaukalon hintaa. Järkytyin - tähänkö on tultu? Vielä järkyttyneempi ol

Tänään on rv 14+0 ja tasan puoli vuotta laskettuun aikaan (!!). Tuntuu ihan uskomattomalta, että näin pitkälle on päästy. Että meille voisi kesällä, vain kuuden kuukauden kuluttua syntyä vauva.  Yritän opetella edelleen siihen, että suurin osa raskauksista jatkuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ilman jatkuvia todisteita siitä. Nt-ultrasta on kaksi viikkoa ja neuvolaan on vielä vajaa viikko (siellä toivottavasti kuullaan sydänäänet), mutta mitään todisteita raskauden loppumisestakaan ei ole. Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta aiemmissa raskauksissa olen lakannut olemasta raskaana tietämättäni, joten mielessä pyörii usein se, että mistä oikeasti tiedän olevani edelleen raskaana?  Ai mistäkö? No jos vaikka siitä, että maha tuntuu kasvavan jo. Siirryin viikonloppuna ihan oikeisiin äitiysvaatteisiin eli resorifarkut ovat tällä hetkellä jokapäiväisessä käytössä (I've got one word for you: i-h-a-n-a-t!). Olen ihan ihmeissäni kasvavan vatsan kanssa, luulin sen tulevan vasta

Niin, että miten se olikaan, raskaus laskee vastustuskykyä vai? Joo on huomattu. Olinhan viimeksi tasan  kuukausi sitten flunssassa ja nyt siis jälleen kerran kamalassa räkätaudissa, joka alkoi tiistaina, mutta tuli eilen aivan täysillä päälle. Täällä makaan sohvan pohjalla kotona ja jouduin ottamaan töistäkin sairauslomaa, koska en uskalla riskeerata vauvan hyvinvointia ja taapertaa flunssaisena pakkasessa töihin. Yritän hokea itselleni, että tämä on vain raskausoire ja on täysin mahdollista, että kaikki on hyvin. Henkinen kantti on muutenkin tiukilla ja jatkuva huonovointisuus - oli se sitten 24/7 kuvotusta tai jatkuvaa niistämistä ja palelua - vie vain lisää voimia. Ei pitäisi valittaa, mutta tämä yhdistettynä kokonaisvaltaiseen pelkoon pienen hyvinvoinnista alkaa käydä rankaksi. Kadehdin ihmisiä, jotka voivat nauttia jokaisesta raskauden päivästä ja jotka eivät ole pelon lamaannuttamia. Missä olet oi hehkeä ja energinen keskiraskaus? Dopplerasiassa päädyin kuitenkin siihen,

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli

Koko viikko on mennyt tiistain jälkeen hämmentyneissä tunnelmissa.  Uskallan jo hetkittäin iloita raskaudesta, sen jatkumisesta ja ehkä meille kesällä syntyvästä vauvasta.  Useimmiten en kuitenkaan oikein tiedä, että miten päin olisin. Keskenmenot ja lapsettomuus ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet, että haen identiteettiä uudelleen: minustako äiti? Mekö voisimmekin yhtäkkiä kuulua niihin onnistujiin? Ajatus on vieläkin liian suuri käsitettäväksi. Saimme eilen (ihanan nopeaa toimintaa neuvolan terveydenhoitajaltani!) kirjeen, jossa luki, että seulontatutkimukset on nyt tehty ja tulos oli normaali, joten lisääntynyttä riskiä sikiön kromosomihäiriöille ei ole ja näin ollen lisätutkimuksille ei ole tarvetta. Uutinen sai taas huomaisemaan syvään - olisin ollut lievästi sanottuna paniikissa, jos olisin joutunut lapsivesipunktioon sen keskenmenoriskin takia ja toki pelko lapsen vammaisuudesta olisi leimannut seuraavia viikkoja. Toki ymmärrän, ettei alkuraskauden seulontatutkimuksis

Tänään oli np-ultra. Aamulla, kun heräsin, lunta oli tullut jo vähintään sen 10 senttiä ja koko ajan satoi lisää. Päivän suurimmaksi jännitysmomentiksi näyttikin muodostuvan se, että miten pääsisimme Meilahteen ultraan ajoissa, ei se, mitä ultrassa tapahtuisi. Erityisesti miehen ajaminen Vantaalta saakka lumikaaoksessa jännitti suuresti. Olimme ajoissa. Ja kätilö oli kymmenen minuuttia etuajassa. Jännitti yllättävän vähän aiempiin kertoihin verrattuna, ehkä aamun yökkimiset vaikuttivat asiaan. Minua ultrattiin ekaa kertaa ikinä mahan päältä (ai se sattui, kätilö painoi anturia todella kovaa!). Sikiö ilmestyi ruudulle välittömästi. Sydän sykki ja kuulimme sydämen sykkeen (159 kertaa minuutissa). Juniori vilkutteli meille ja kätilö tarkisteli tärkeimpiä rakenteita (kädet, jalat, selkäranka, aivopuoliskot, vatsalaukku ja virtsarakko - kaikki näkyvissä!). Sikiö oli huonossa asennossa niskapoimun mittaamista varten ja kaikkemme tehtiin, että asento vaihtuisi. Kävin vessassa, hytkytin

Palasimme vihdoin tänä aamuna takaisin kotiin. Olo on ristiriitainen: takana on rentouttava loma (ei kaikilta osin) ja edessä on paluu takaisin hektisiin töihin (toisaalta arki on kivaa). Fyysinen olo on aivan infernaalisen hirveä. Lento lähti lomakohteesta aamuyöllä, joten emme käytännössä nukkuneet viime yönä ollenkaan ja näin 12. raskausviikolla, kun pahoinvointi vain jatkuu ja jatkuu (jopa paheni viime viikolla??), unenpuute lisää kuvotusta.  Siitä päästäänkin tämänhetkisiin fiiliksiin. Haluan uskoa, että olen edelleen raskaana. Vuotoja ei ole ollut, epämääräisiä kipuja välillä kyllä ja raskausoireita vähän liiankin kanssa. Tänään on rv 11+4. Kuvittelin tosiaan, että näillä viikoilla pahoinvointi alkaisi jo hellittää (kaikissa oppaissa sanotaan niin!), mutta viime viikolla ennen aamiaista juoksin hotellin aulan vessaan oksentamaan oikein kunnolla ja tajusin, että parempia vointeja saa vielä hetken odottaa. Yökkiminen on päivittäistä - esimerkiksi julkisissa vessoissa en voi käy

Lähdemme tänään reilun viikon lomalle, palaamme vasta ensi viikon sunnuntaina. Lähdemme siitä huolimatta, että olen 11. viikolla raskaana neljännen kerran, pahoinvoiva JA minulla on poskiontelotulehdus, johon vedän neljättä päivää antibiootteja (okei, maanantaista asti jatkunut pahoinvointi helpotti tänä aamuna, en vedä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä tästä).  Jos elämä on jotain vuonna 2015 opettanut niin sen, että suunnitelmia on turha tehdä. Tästä sain vilauksen jo syksyllä 2014, mutta vasta viime vuosi opetti toden teolla, että mikään ei ole varmaa paitsi se, että kaikki on epävarmaa. Tällaiselle kontrollifriikille omasta vaikutusvallasta luopuminen on varmasti ollut se suurin opetus: voin pyrkiä tekemään asiat haluamallani tavalla, mutta elämä vie minne vie ja tuo eteen kokemuksia, joihin ei aina pysty varautumaan. Lähdemme tänään reissuun useammastakin syystä. En näe, että pystyn estämään neljättä keskenmenoa makaamalla kotona. En usko, että tulen yhtään sen onnellise