Keskenään

Kaikki ovat raskaana. Aivan kaikki, jopa ne lapsettomat. En haluaisi kuulostaa katkeralta ämmältä, mutta kuulostan nyt kuitenkin. On ihanaa, että blogimaailmassa niin moni on plussannut viimeisen puolen vuoden aikana - jopa viimeisen viikon aikana! - ja toivon aidosti pelkkää hyvää kaikille pitkään raskautta odottaneille. Samalla se kuitenkin muistuttaa minua, että en ole immuuni millekään: se mikä tuntui olevan kivuliasta ja totta oikeassa maailmassa oli toista täällä. Lapsettomuusblogeista olen saanut voimaa, vertaistukea, uskoa ja luottoa siihen, että en ole yksin ja että lapsettomuudesta huolimatta hengissä voi selvitä. Nyt tuntuu, että lapsettomuusblogit muuttuvat yksi kerrallaan odotusblogeiksi. Eikä siinä edelleenkään mitään, niinhän sen on mentävä, se on vain todiste siitä, että lapsettomuushoidot todella toimivat.  Mutta minä en pääse pakoon enää mihinkään. En yhtään mihinkään. Töissä odottavat vauvamahat, vapaalla odottavat ystävien raskausuutiset, face pursuaa vaunu-

Kävin keskiviikkona Veli-Matti Ulanderin vastaanotolla. Alkoi tuntua siltä, että heilun oman päätökseni välissä päivittäin: välillä tuntuu, että luomuyritys on ainoa oikea vaihtoehto ja seuraavana päivänä olen jo varaamassa aikaa yksityiselle lapsettomuushoitoihin. Googlailun tuloksena löysin Ulanderin ja olipa ihanan virkistävä lääkärikäynti. Mies on tehnyt oman väitöskirjansa toistuvista keskenmenoista, joten hän tietää, mistä puhuu.  Ensimmäiset kymmenen minuuttia meni siihen, että selitin hänelle (hyvin yksityiskohtaisesti) surkean yrityshistoriamme. Hän naputteli koneelle, esitti tarkentavia kysymyksiä eikä tässä vaiheessa paljoakaan kommentoinut tilannetta. Ajattelin jo, että jos tästä miehestä ei irtoa mielipidettä, niin siinä meni taas satanen kankkulan kaivoon. Mutta sieltä se tuli! Kerroin pohdinnoistamme alkiodiagnostiikan suhteen (for all I know, jos aviomies ei olisi vetänyt jarrua, olisimme varmasti jo klinikalla valmistautumassa punktioon), mutta tämä lääkäri tyrmäsi

Melkein tekisi mieli poistaa eilinen blogipostaus. Mielenrauha my ass. Tein tänä aamuna negatiivisen raskaustestin. Alla seuraa tarkkaa selostusta kuvitelluista raskausoireista, joten hyppää oli, jos on too much information tai ei muuten kiinnosta. Kp 32 ja jo viikko sitten rintoja alkoi vähitellen särkeä (yleensä merkki siitä, että ovulaatio on tapahtunut), näläntunne lisääntyi, piti käydä vessassa koko ajan ja perjantaiaamuna alkoi kuvotus. Ainoa hieman minua mietityttänyt asia oli kirkas valkovuoto - viittasi ovulaatioon, mutta voisiko se kestää viikon ja alkaa vasta kiertopäivän 26 tienoilla (toisaalta, PCO tekee tepposia harva se kierto). Kolme kertaa olen tiennyt lähes 100% varmuudella olevani raskaana, kolme kertaa testi on näyttänyt niissä tapauksissa plussaa ja olin tällä kertaa jopa varmempi siitä, että sisällä kasvaa alkio #4.  Itkuhan siinä sitten tuli, kun klo 4.45 tänä aamuna testi näytti tyylipuhdasta negaa. Ettäkö mitä!? Oireita, mutta ei raskautta. Raskaudesta alka

Blogissa on ollut hiljaista. Jotenkin kirjoitettavaa on vähemmän - ehkä siksi, että olen myös tietoisesti pyrkinyt ajattelemaan lapsettomuutta vähemmän. Seuraan toisten blogeja edelleen päivittäin, mutta omaa sanottavaa elämäntilanteen junnatessa paikallaan on vähemmän. Tänään haluaisin kuitenkin sanoa pari sanaa kontrollista. Tällaiselle kontrollifriikille kuin minä pelkkä asiasta puhuminen saa aikaan jonkinlaista ahdistusta: ai että minunko pitäisi osata hellittää, päästää irti? Kontrollointi tuli minussa hyvin esiin taas viime viikonloppuna, kun meitä oli ilahduttamassa yksivuotiaan kummityttömme lisäksi rakas ystäväni oman lapsensa kanssa. Hiljaisessa dinkkuperheessä olikin yhtäkkiä kaksi taaperoa ja paljon ääntä, joka paikassa leluja, haisevia kakkavaippoja ja murusia lattioilla. Huomasin, että juuri se mistä eniten haaveilen saa myös kontrollifriikissä aikaan pientä pinnan kiristymistä. Ei hyvä - suurin unelmanihan on saada lapsia? Ehkä tämä kaikki kiteytyy siihen, että jos

Tasan vuosi sitten itkin. Itkin, huusin tuskissani ja vuodin verta ja kyyneleitä. Tänään teen töitä. Ihan normaalisti, samalla tavalla kuin joka päivä. Vuosi on kulunut ja se, jonka luulin olevan kuolemaksi, ei tappanutkaan minua. En tiedä tekikö vahvempaa, mutta aloitti minussa muutosprosessin, joka on kesken edelleen. Me olemme edelleen keskenämme, niin kuin olemme aina olleet. Löysin kännykän tiedostoista 21.9.2014 kirjoittamani runon, kuusi päivää ensimmäisestä keskenmenosta. Sen nimi on Sininen .  lennä, sinä ajatukseni sininen laulu tee pesä pilvien viereen piirrä ääriviivaa horisonttiin jätä minut mutta palaa aina uudelleen sillä täällä minä olen ei epätoivon jälkeen jää jäljelle mitään rakkaus ei sekään riittänyt verenpunaisia öitä, kalmankalpeita aamuja lennä, sinä ajatukseni sininen laulu odota minua siellä jossain tiedä että minä olin sinun tuskan jälkeen sittenkin hento syke - elämä siellä jossain Tuo päivä ei unohdu koskaan. Hyv

Vietämme viikon välein kahta hyvin erilaista vuosipäivää, tänä vuonna toista ensimmäisen kerran. Tällä viikolla tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun kihlauduimme. Muistan vielä tuon päivän kuin eilisen - mies tuli kotiin perjantai-iltana, minä olin huonolla tuulella rankan työviikon jälkeen ja ihmettelin, kun sillä oli skumppapullo kainalossa. Julisti heti ovesta tullessaan, että tämä on rakkauden viikonloppu. Mietin, että mitä se horisee. Hetken kiukuteltuani hän pyysi minua keittiöön ja siinä, keskellä arkista semi-riitaa pelkissä kalsareissa esitti kysymyksen jota olin odottanut jo jonkun aikaa. Sitten piti vähän itkeä, vähän halia, paljon pussailla ja ihmetellä sitä, että ihanko tosissaan minusta tulee jonkun vaimo . Seuraavana päivänä mentiin ostamaan sormukset ja kerrottiin kihlautumisesta kavereille ja perheelle. Muistan yksityiskohtia paremmin sen tunteen. Olin onnesta, ihmetyksestä, rakkaudesta aivan pökkyrällä ja samalla halusin alkaa suunnittelemaan häitä saman tien. Päi

Osittainen mielenrauha on jatkunut tällä viikolla. Ehkä se johtuu siitä, että olen ollut työreissulla ja aikaa lapsettomuuden miettimiseen on ollut vähän. Tai ehkä alan ihan oikeasti tottua ajatukseen siitä, että tämä ei nyt vaan näytä onnistuvan. On pakko vetää piuhat omassa päässä toiseen asentoon ja se asento ei voi olla sellainen, jonka on johdettava lapseen mahdollisimman pian. On helpompi hengittää, kun vauvankaipuu ei kurista kurkkua jatkuvasti. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin siltä, että elämä tapahtuu toisaalla. Raskauksia alkaa, ystävien raskaudet jatkuvat onnellisten tähtien alla, vauvoja syntyy ja lapset kasvavat. Viime vuonna syntyneet ystävien lapset ovat jo taaperoita ja kohta alkaa toinen kierros.  Mitä meille on tänä aikana tapahtunut? Minä olen saanut kolme keskenmenoa, käynyt läpi kolme kaavintaa ja yhden hysteroskopian, vuodattanut litroittain kyyneleitä (ja verta!) ja ahdistunut aina vain uusista ja uusista raskausuutisista. Lähtöpisteessä olemme edelleen - ei l