Siirry pääsisältöön

Tuulimyllyjä vastaan

Blogissa on ollut hiljaista. Jotenkin kirjoitettavaa on vähemmän - ehkä siksi, että olen myös tietoisesti pyrkinyt ajattelemaan lapsettomuutta vähemmän. Seuraan toisten blogeja edelleen päivittäin, mutta omaa sanottavaa elämäntilanteen junnatessa paikallaan on vähemmän.

Tänään haluaisin kuitenkin sanoa pari sanaa kontrollista. Tällaiselle kontrollifriikille kuin minä pelkkä asiasta puhuminen saa aikaan jonkinlaista ahdistusta: ai että minunko pitäisi osata hellittää, päästää irti?

Kontrollointi tuli minussa hyvin esiin taas viime viikonloppuna, kun meitä oli ilahduttamassa yksivuotiaan kummityttömme lisäksi rakas ystäväni oman lapsensa kanssa. Hiljaisessa dinkkuperheessä olikin yhtäkkiä kaksi taaperoa ja paljon ääntä, joka paikassa leluja, haisevia kakkavaippoja ja murusia lattioilla. Huomasin, että juuri se mistä eniten haaveilen saa myös kontrollifriikissä aikaan pientä pinnan kiristymistä. Ei hyvä - suurin unelmanihan on saada lapsia?

Ehkä tämä kaikki kiteytyy siihen, että jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, se on se, että tiettyihin asioihin elämässä ihmisellä on hyvin vähän omaa valtaa. Se, että löytyykö rinnalle se oikea, onnistuuko saamaan juuri sen opiskelu- tai työpaikan jonka haluaisi, saako lapsia vai ei ja sitten jos saa, niin miten sopeutuu siihen, että oma koti ei olekaan enää tiptop ja omaa aikaa on hyvin vähän. Päätöksen näiden asioiden yrittämisestä, etsimisestä, niiden tavoittelusta voi kyllä tehdä, mutta se, että miksi toiset saavat lapsia ensimmäisellä yrittämällä ja toiset eivät kymmenen vuoden ja kymmenien tuhansien eurojen jälkeenkään on - minun mielestäni - täysin sattumanvaraista ja siksi niin epäreilua. Itse kun haluaisin kokea olevani oman elämäni ohjaksissa, mutta se on osoittautunut tässä vauvaprojektissa täysin mahdottomaksi.

Taistelin tuulimyllyjä vastaan pitkään. Pakkomielteisesti pidin kiinni tarpeesta saada oman lapsen ja ajattelin, että elämästäni ei tule mitään - minulla ei ole mitään merkitystä - jos en sitä lasta saa. Mutta kun elämä lyö tarpeeksi monta kertaa polvilleen, sitä havahtuu siihen, että sattuu paljon enemmän, jos pyrkii hallitsemaan hallitsematonta. Joten annan olla.


Irtipäästämisen tunne on ollut vapauttava. Vaikka negatiivinen pohjavire ja lapsettomuuden suru kulkevat edelleen mukana, löydän jokaisesta päivästä iloa, nautin siitä, että saan olla terve ja elämässä on paljon sellaista, josta voin olla onnellinen. En luovuta, mutta olen oppinut hiljentämään kontrolloivan äänen pääni sisällä. Ihan lastu laineilla en edelleenkään halua olla - ja on paljon asioita, joihin voin edelleen vaikuttaa - mutta tietynlainen laissez-faire on oikein tervetullutta tässä vaiheessa elämää. Pieni viherpiiperö sisälläni uskoo jopa, että tämä voi olla yksi niistä, joita viisaammat kasvattaviksi kokemuksiksi kutsuvat.

Ettäkö jotain positiivista kolmessa keskenmenossa? Kuka olisi uskonut. 
 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli