Keskenään

Saimme eilen puhelinsoiton yksityisen lääkäriltä, kromosomitestien tulokset olivat tulleet. Toivoin odotin jo huonoja uutisia, mutta lääkärillä ei ollut muuta sanottavaa kuin että meidän kromosomeissa ei ole mitään vikaa, molemmilla kaikki täysin kunnossa. Nyt minulta on testattu siis tukostaipumusta lukuunottamatta kaikki: kohtu on nesteultrattu, ei poikkeamia. Kohdunkaulan heikkoudesta ei voi olla kysymys, koska keskenmenot eivät todellakaan ala itsestään. Hormoniarvot (kilpirauhanen, prolaktiini, progesteroni) ovat kaikki normaaleja, jopa erinomaisia ja viimeisimpänä kromosomeista ei löytynyt mitään. Elokuun lopussa, kun viimeisimmästä raskaudesta on kulunut 3 kuukautta voidaan testata vielä tukostaipumus, mutta ottaen huomioon, että piikitin koko tämän kolmannen raskauden ajan hepariinia, tukostaipumus tuskin selittää keskenmenoja. Näin siinä siis käy, että kaiken pitäisi olla kunnossa - tulen helposti raskaaksi ja silti kaikki on aivan pielessä. Yksikään raskaus ei jatku alku

Olen tainnut taas päästä vihavaiheeseen . Välillä itkettää edelleen yhtäkkiä ihan kamalasti, mutta päällimmäinen tunne on armoton vitutus. Koko elämä tuntuu tällä hetkellä kamalan epäreilulta. Kaavinnasta on reilu viikko, olen päässyt käytännössä kipulääkkeistä eroon ja vuotokin loppui eilen. Fyysisesti tämä kolmas keskenmeno alkaa olla paketissa, mutta se tarkoittaa sitä, että nyt on viimeistään mietittävä jatkoa. Ja se jos joku saa veren kiehumaan. Miksi meille piti käydä näin? Miksi elämä ei säästänyt meitä tältä? Miksi me joudumme miettimään vaihtoehtoja vanhemmuudelle? Miksi me joudumme pelkäämään sitä, että meistä ei koskaan tule äitiä ja isää? Miksi, miksi, miksi? Ja miksi helvetissä jotkut saavat lapsia sormia napsauttamalla, jopa täysin vahingossa? MIKSI? Kuten huomaatte, vihaa on päässyt jälleen patoutumaan - siitä huolimatta, että puhun keskenmenoista edelleen lähes päivittäin. Tuntuu, että puhun kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, koska elämä ilman puhetta on pel

Toitotin heti kolmannen keskenmenon jälkeen, että haluan pitää tauon. Haluan edelleen pitää tauon, mutta miten pystyn irrottamaan lapsettomuuden itsestäni niin erilliseksi osaksi, että voisin työntää sen kaapin perukoille syvälle ja kaivaa takaisin vasta, kun syyssateet kastelevat kengänkärkiä? Niin, eihän se onnistu. Mieli voi tänään paremmin kuin viikko sitten, kehosta puhumattakaan. Vuodan edelleen ja syön yhä kipulääkkeitä, mutta vähennän niitä pikkuhiljaa ja päivä päivältä se vanha minä tekee paluutaan. Katkeruutta, surua ja epäuskoa, niitä fyysinen toipuminen ei kuitenkaan poista. Olen kehitellyt meille monenlaisia projekteja tälle kesälle (niistä ehkä enemmän jahka toteutuvat), varattiin lennot Ranskaan (Normandian kiertomatka odottaa heinäkuussa!) ja olen nauttinut viinilasin jos toisenkin alkukesän auringossa. Kaivamalla kaivan niitä elämän hyviä asioita - neuvolapsykologi olisi minusta ylpeä! - ja ihan joka päivä ei enää itketä niin kamalasti.     Mutta. Sitten tulee