Keskenään

Piinapäivien sijaan on ollut aika ankeaa. Tai no valehtelen hiukan. Muuten elämässä menee itse asiassa todella hyvin, on monta asiaa olla onnellinen juuri nyt (ja ihana pieni 1v9kk-ikäinen poika on yksi niistä!). Mutta vauvaprojekti #2 polkee paikallaan. En ole jaksanut piinailla, koska jo viime viikon lopusta saakka on tuntunut siltä, että menkat saattaisivat alkaa hetkenä minä hyvänsä. Eilen ja tänään jomotus alaselässä ja nivusissa on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, etten jaksaisi edes testata. Mutta haluan lopettaa Terolutit heti, kun tiedän, että plussa ei ole enää mahdollinen, jotteivät ne ainakaan siirtäisi kuukautisten alkamista turhaan. Ajattelin kaivaa tikun esille huomisaamuna, virallinen testipäivä olisi vasta perjantaina, mutta kyllähän raskaus testissä huomenna näkyisi jos olisi näkyäkseen. Plussaan en usko sekuntiakaan. Mitään raskausoireita ei ole, kaikki menkkaoireet sen sijaan ovat: munasarjoihin sattuu, alaselkää särkee ja naama kukkii (yäk).   Totes...

Tänään on rv 16+4. Keskiviikosta lähtien seesteinen mieli on vaihtunut johonkin aivan muuhun ja tänä aamuna päästiin jo täyteen paniikkimoodiin. Voi raskaus, mikset sinä voi päästää minua tällä(kään) kertaa helpommalla? Kaikki alkoi siitä, että keskiviikkona tulin tuttuun tapaan hektisen työpäivän jälkeen kotiin, mutta olo oli jotenkin outo. Maha tuntui isolta, painavalta ja kiristävältä ja huomasin yhtäkkiä sen muuttuneen todella pinkeäksi . Mitään kipuja ei ollut, mutta laitoin viestiä äidilleni, joka kysyi heti, että eihän minua vain supista. Vaikka takana onkin kolme keskenmenoa, supistuksiin on aina liittynyt lähes tajuttomuuden rajamaille vievää kipua, joten en osannut yhdistää tällaista epämukavaa kiristävää tunnetta supistuksiin. Mutta tajusin hyvin pian, että siitä oli kyse.  Yritin koko keskiviikkoillan saada supistuksia laukeamaan, mutta olo oli tukala  nukkumaanmenoon saakka. Keskenmeno-odottajana olo oli henkisesti vähintään yhtä hankala ja mietin jo mielessän...

Niin, että miten se olikaan, raskaus laskee vastustuskykyä vai? Joo on huomattu. Olinhan viimeksi tasan  kuukausi sitten flunssassa ja nyt siis jälleen kerran kamalassa räkätaudissa, joka alkoi tiistaina, mutta tuli eilen aivan täysillä päälle. Täällä makaan sohvan pohjalla kotona ja jouduin ottamaan töistäkin sairauslomaa, koska en uskalla riskeerata vauvan hyvinvointia ja taapertaa flunssaisena pakkasessa töihin. Yritän hokea itselleni, että tämä on vain raskausoire ja on täysin mahdollista, että kaikki on hyvin. Henkinen kantti on muutenkin tiukilla ja jatkuva huonovointisuus - oli se sitten 24/7 kuvotusta tai jatkuvaa niistämistä ja palelua - vie vain lisää voimia. Ei pitäisi valittaa, mutta tämä yhdistettynä kokonaisvaltaiseen pelkoon pienen hyvinvoinnista alkaa käydä rankaksi. Kadehdin ihmisiä, jotka voivat nauttia jokaisesta raskauden päivästä ja jotka eivät ole pelon lamaannuttamia. Missä olet oi hehkeä ja energinen keskiraskaus? Dopplerasiassa päädyin kuitenkin sii...

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta ...

Ensinnäkin haluan kiittää kaikkia rohkaisevista kommenteista - kuten olen koko ajan arvellutkin, meitä useamman keskenmenon saajia on paljon ja onneksi useimmat tarinat päättyvät onnellisesti. Onnelliset loput ovat kuitenkin tässä vaiheessa minulle kaksiteräinen miekka. On ihanaa kuulla, että monien pettymysten jälkeenkin onnistuneita raskauksia on ja iloitsen aidosti jokaisen keskenmenon kärsineen naisen synnytykseen päättyneistä tarinoista. Mutta nämä tarinat kuuluvat toisille . Tällä hetkellä eniten satuttaa se ajatus siitä, että niistä ei välttämättä koskaan tule minun tarinoitani. Entä jos minä en kuulu niihin, jotka neljännen, kuudennen, yhdeksännen keskenmenon jälkeen onnistuvat synnyttämään terveen lapsen? Entä jos seuraava kaavinta tekee kohtuuni reiän ja biologisten lasten ikkuna sulkeutuu saman tien? Entä jos minä saan vielä seitsemän keskenmenoa ja palan loppuun yrittäessä?  Nyt kun kolmas keskenmeno on lopullisesti ohi, huomaan lapsettomuuden satuttavan taas ihan ...

Olen tainnut taas päästä vihavaiheeseen . Välillä itkettää edelleen yhtäkkiä ihan kamalasti, mutta päällimmäinen tunne on armoton vitutus. Koko elämä tuntuu tällä hetkellä kamalan epäreilulta. Kaavinnasta on reilu viikko, olen päässyt käytännössä kipulääkkeistä eroon ja vuotokin loppui eilen. Fyysisesti tämä kolmas keskenmeno alkaa olla paketissa, mutta se tarkoittaa sitä, että nyt on viimeistään mietittävä jatkoa. Ja se jos joku saa veren kiehumaan. Miksi meille piti käydä näin? Miksi elämä ei säästänyt meitä tältä? Miksi me joudumme miettimään vaihtoehtoja vanhemmuudelle? Miksi me joudumme pelkäämään sitä, että meistä ei koskaan tule äitiä ja isää? Miksi, miksi, miksi? Ja miksi helvetissä jotkut saavat lapsia sormia napsauttamalla, jopa täysin vahingossa? MIKSI? Kuten huomaatte, vihaa on päässyt jälleen patoutumaan - siitä huolimatta, että puhun keskenmenoista edelleen lähes päivittäin. Tuntuu, että puhun kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, koska elämä ilman puhetta on pel...

Aika on pysähtynyt. Itkisin, jos jaksaisin. Vihaisin jokaista vastaantulevaa äitiä, lasta, pyöristyvää vatsaa, jos jaksaisin. Miettisin tulevaa, jos jaksaisin. Mutta voimat ovat huvenneet, olen täysin turta. Millään ei ole enää mitään väliä, mutta tunne siitä, että meille ei suoda omaa biologista lasta on niin vahva, että en tiedä, miten sen tunteen kanssa pitäisi olla. Heräsin torstain vastaisena aamuyönä ja itkin tunnin siinä vierashuoneessa, josta piti tulla lastenhuone. "Kannattaa ostaa suoraan kolmio, jotta on sitten lastenhuone valmiina". Kirosin sillä hetkellä sitä päätöstä, tyhjä huone muistuttaa siitä, että meillä ei ole mitään, millä täyttää se. Itkin eilen Kätilöopistolla, kun tuhannes lääkäri pyysi minua käymään tutkimuspöydälle. Itkin, koska sattui mutta vielä enemmän itkin sitä toivottomuutta, joka oli laskeutunut huoneeseen. Yksi lääkäri, kaksi hoitajaa, yksi epätoivosta itkevä nainen ja yksi täysin lamaantunut mies. Näin meidät hoitajan silmin - surullin...

Sain tänään kolmannen keskenmenon. Tai no jos tarkkoja ollaan, sain sen jo muutama päivä sitten, lääkärin mukaan tarkalleen raskausviikoilla 6+4. Itse heräsin lauantaiaamuna outoon tunteeseen siitä, että kaikki ei ole hyvin. Perjantaina oli ollut tuo 6+4. Ei kellään ole tähän enää mitään sanottavaa. Jotkut saavat elämässä ne huonommat kortit, sitä vain ei koskaan uskoisi, että se sattuu omalle kohdalle. On järkyttävää kuulua siihen 1% pieneen vähemmistöön hedelmällisistä naisista, jotka saavat kolme keskenmenoa peräkkäin. Minä aavistin tämän, mies ei. Yhtä hajalla taidetaan olla molemmat. Ulkona paistaa aurinko, mutta meillä on vieraana kuolema. Tänään ei kuollut pelkästään pieni alkio sisälläni, tänään kuoli myös haaveet omasta lapsesta. Kaikista kamalinta taitaa olla se, että tänään kuoli halu enää edes yrittää. Liika on liikaa, odottakoon minua ensi viikolla viimeinen kaavinta.  Kipu ei kuole millään - ei edes huutamalla alastomana lattialla. 

Tänään on vaikea aloittaa. En tiedä, mitä sanoisin, koska ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin hajanaiset. Kävimme eilen lääkärillä ja pienen pohdinnan jälkeen (tähän liittyi myös rakkaan aviomieheni mielipide) tulin siihen lopputulokseen, että en halua tehdä tästä yhtä lapsettomuusblogia muiden joukossa. En halua kertoa kiertopäivistä, ovulaatiomittauksista, piinapäivistä, verikokeista, neuloista ja muista tähän ankeaan lapsia tuottamattomaan ihmiskehoon liittyvistä surkeuksista. En usko, että lukijoitani jaksaa kiinnostaa se, kummassa munasarjassa nyt vihloo tai mikä kohtuni limakalvon paksuus on missäkin kierron vaiheessa. Säästän teidät - säästän minut! - siltä ja tyydyn toteamaan, että toivoa on. Tai no, niin kauan kuin on elämää on toivoa, mutta samalla on epätoivoa. Ehkä kerron sitten joskus jos kerrottavaa on, mutta tällä hetkellä tyydyn toteamaan, että asioita tehdään jollakin aikataululla. Yksityinen klinikka näyttää tällä hetkellä meille sopivalta vaihtoehdolta. Ehkä siks...

Kaavinta on onnellisesti ohi. Nyt vain odotellaan ja toivotaan, että jälkiseurauksilta vältytään.  Tämä toinen keskenmeno tuntuu olevan fyysisesti todella nopeasti ohi. Vasta viikkoko siitä on, kun sain tietää koko keskenmenosta? Kohtu on nyt tyhjä ja niin olokin. Sinne meni, meidän toinen pieni vauvanalku ja nyt kun en ole enää raskaana, niin voisin alkaa viettää normaalia elämää. Mutta mitä se on? Miten siihen palataan? Viinipulloko tässä pitäisi korkata nyt, kun saisi juoda. Mutta en minä halua, minä haluan olla raskaana! Minä haluan kuulua siihen iloisten odottajien joukkoon, jotka lueskelevat vauvasivuja netistä ja googlaavat erilaisia vaunumalleja. Miksi en minä? Miksi en? Keskenmeno on henkisesti rankka - se repii ihmisen sisintä myöten rikki. Toivo ja epätoivo eivät koskaan ole niin lähellä toisiaan kuin silloin, kun sisällä kasvatetaan uutta elämää ja sitten hetkessä se on ohi. Naps vaan joku napsautti sormiaan ja jäljelle ei jää muuta kuin niin syvältä sielusta kump...