Aika on pysähtynyt. Itkisin, jos jaksaisin. Vihaisin jokaista vastaantulevaa äitiä, lasta, pyöristyvää vatsaa, jos jaksaisin. Miettisin tulevaa, jos jaksaisin.
Mutta voimat ovat huvenneet, olen täysin turta. Millään ei ole enää mitään väliä, mutta tunne siitä, että meille ei suoda omaa biologista lasta on niin vahva, että en tiedä, miten sen tunteen kanssa pitäisi olla.
Heräsin torstain vastaisena aamuyönä ja itkin tunnin siinä vierashuoneessa, josta piti tulla lastenhuone. "Kannattaa ostaa suoraan kolmio, jotta on sitten lastenhuone valmiina". Kirosin sillä hetkellä sitä päätöstä, tyhjä huone muistuttaa siitä, että meillä ei ole mitään, millä täyttää se.
Itkin eilen Kätilöopistolla, kun tuhannes lääkäri pyysi minua käymään tutkimuspöydälle. Itkin, koska sattui mutta vielä enemmän itkin sitä toivottomuutta, joka oli laskeutunut huoneeseen. Yksi lääkäri, kaksi hoitajaa, yksi epätoivosta itkevä nainen ja yksi täysin lamaantunut mies. Näin meidät hoitajan silmin - surullinen pariskunta, joka ei toiveistaan huolimatta onnistu siinä, minkä pitäisi olla jokaiselle naiselle luontaista, täysin vaivatonta. Sääli hänen katseessaan sai minut melkein oksentamaan.
Sain kaavinnan viikon päähän torstaille. Valittaisin julkisesta terveydenhoidosta, jos jaksaisin. Minut lähetettiin kotiin odottamaan kumpi tulee ensin - luonnollinen keskenmeno vai kaavinta. Itse veikkaan kaavintaa. Mikään tässä minun surkeassa elimistössä ei toimi niin kuin pitäisi, ei edes keskenmeno. Paitsi ilmeisesti edelleen toimiva istukka, joka tekee minut jatkuvasti pahoinvoivaksi.
Sain ajan psykologille keskiviikoksi. Jälleen kerran istun siinä samassa huoneessa ja katselen sitä hävitystä, jota tällä hetkellä meidän elämäksi kutsutaan. Vahvana on myös tunne siitä, että jonkun on muututtava. Minä en jaksa tätä enää, mieheni alkaa vasta nyt ymmärtämään, missä pisteessä olemme. Tässä ei ole enää mitään kivaa, ei mitään kevyttä, ei pienintäkään valonpilkahdusta. Minä en ole enää valmis neljänteen keskenmenoon.
Meillä ei ole enää toiveita, ei unelmia. Surua, sitä ovat nämä loppukevään päivät täynnä. Nyt olisi jaksettava hengittää, elää päiviä ja odottaa sitä uutta aamua.
Mutta voimat ovat huvenneet, olen täysin turta. Millään ei ole enää mitään väliä, mutta tunne siitä, että meille ei suoda omaa biologista lasta on niin vahva, että en tiedä, miten sen tunteen kanssa pitäisi olla.
Heräsin torstain vastaisena aamuyönä ja itkin tunnin siinä vierashuoneessa, josta piti tulla lastenhuone. "Kannattaa ostaa suoraan kolmio, jotta on sitten lastenhuone valmiina". Kirosin sillä hetkellä sitä päätöstä, tyhjä huone muistuttaa siitä, että meillä ei ole mitään, millä täyttää se.
Itkin eilen Kätilöopistolla, kun tuhannes lääkäri pyysi minua käymään tutkimuspöydälle. Itkin, koska sattui mutta vielä enemmän itkin sitä toivottomuutta, joka oli laskeutunut huoneeseen. Yksi lääkäri, kaksi hoitajaa, yksi epätoivosta itkevä nainen ja yksi täysin lamaantunut mies. Näin meidät hoitajan silmin - surullinen pariskunta, joka ei toiveistaan huolimatta onnistu siinä, minkä pitäisi olla jokaiselle naiselle luontaista, täysin vaivatonta. Sääli hänen katseessaan sai minut melkein oksentamaan.
Sain kaavinnan viikon päähän torstaille. Valittaisin julkisesta terveydenhoidosta, jos jaksaisin. Minut lähetettiin kotiin odottamaan kumpi tulee ensin - luonnollinen keskenmeno vai kaavinta. Itse veikkaan kaavintaa. Mikään tässä minun surkeassa elimistössä ei toimi niin kuin pitäisi, ei edes keskenmeno. Paitsi ilmeisesti edelleen toimiva istukka, joka tekee minut jatkuvasti pahoinvoivaksi.
Sain ajan psykologille keskiviikoksi. Jälleen kerran istun siinä samassa huoneessa ja katselen sitä hävitystä, jota tällä hetkellä meidän elämäksi kutsutaan. Vahvana on myös tunne siitä, että jonkun on muututtava. Minä en jaksa tätä enää, mieheni alkaa vasta nyt ymmärtämään, missä pisteessä olemme. Tässä ei ole enää mitään kivaa, ei mitään kevyttä, ei pienintäkään valonpilkahdusta. Minä en ole enää valmis neljänteen keskenmenoon.
Kuuleeko yö, kuuleeko taivas tähtivyö
miten sen vanhan laulun tahtiin sydän lyö
sen vanhan laulun elämästä huolineen ja murheineen
todeksi teen
Kuuleeko yö, kuuleeko taivas tähtivyö
on vielä toiveilla ja unelmilla työ
kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaa
on uusi aamu
(Samulin versio toi kyyneleet silmiin jo aiemmin)
Meillä ei ole enää toiveita, ei unelmia. Surua, sitä ovat nämä loppukevään päivät täynnä. Nyt olisi jaksettava hengittää, elää päiviä ja odottaa sitä uutta aamua.
Ensiksi, aivan hirveästi voimia ja jaksamista tänä vaikeana aikana.
VastaaPoistaEn halua sinua tällä kommentilla loukata, enkä sekoittaa ajatuksiasi. Mutta olihan lääkäri aivan varma ettei pieni voinut elää? Ja otettiinhan sinusta hcg-arvot? Itselläni kävi niin, että varhaisultrassa ei sykettä näkynyt, mutta arvot olivat sen verran hyvät että tilannetta seurattiin pari viikkoa ja rv 9 syke löytyikin.
Sen verran varauksella olen oppinut asennoitumaan julkiseen terveydenhuoltoon, että purematta en enää mitään diagnoosia niele. Siksi, jos vain jaksatte, niin vaatikaa vielä tsekkausultra ennen toimenpidettä. Ihan vain varmuudeksi.
Kaikkea hyvää jatkoon ja toivon koko sydämestäni voimia teille molemmille.
-A
Suru on pahimmillaan niin kamalaa, sitä on ihminen niin voimaton sen edessä. Ja kaikki ne helvetin tunteet on kohdattava - mutta sitten, pikkuhiljaa, on sitä aurinkoakin. Ihan varmasti on.
VastaaPoistaMä oisin mieluummin ottanut itselle vielä pari keskenmenoa kuin sulle enää yhtään, mutta taaskaan ei maailmankaikkeus kysynyt. Ja ymmärrän kyllä sen luovuttamisfiiliksen paremmin kuin hyvin, kun itse siihen jo tartuinkin. Hyvin erilaisesta tilanteesta tietenkin.
Silti toivon voimia olla päättämättä mitään nyt. Tai ainakaan olla päättämättä mitään, mitä ei voi perua sitten, kun siltä tuntuu. En tiedä miten sä, mutta mä oon tainnut tulla aina vähän hulluksi niissä hormonimyrskyissä.
Olet usein mielessä.
Oikeastaan tarkoitin, että "jos siltä tuntuu", mutta kello on paljon eikä teksti enää solju.
PoistaVoimia ja jaksamista, et ole yksin jos yhtään lohduttaa.
VastaaPoistaLuin sun kaikki blogi-tekstit, kai mä jotain vertaistukea etsin..
Toinen keskenmeno mulla juurikin 22.5.2015 vko 5, ensimmäinen tapahtui 22.12. 2013 vko 8.
Kauheinta tässä on se että mun hyvä ystävä on raskaana, kaksi päivää mun jälkeen..miten ihmeessä tähänkin pitäis suhtautua...
Toivottavasti jaksat jatkaa blogin kirjoitusta, pysyn jatkossakin lukijana.
-M.M-
Voimia meille kaikille, joita keskenmenot koskettaa. Ei ole helppo tie tämä ja fyysisesti myöskin aivan h***ttiä. Kiitos kun luet!
VastaaPoista