Välitilassa eläminen jatkuu, tänään ollaan viikoilla 5+5. Sain varattua jopa ajan varhaisultraan parin viikon päähän sekä ensimmäisen neuvolan.
Kummankaan ajan varaamiseen ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Varhaisultraa pelkään kuin ruttoa (minulla ja ultrilla on todella huono historia ja pelkkä ultraamisasentoon meneminen aiheuttaa nykyään lähes paniikkikohtausta muistuttavan olotilan) ja neuvola nyt vain on turha, kun ehdin käydä siellä sen kerran, joudun kuuntelemaan turhanpäiväistä löpinää ja siellä ei pystytä edes varmistamaan, että olenko raskaana.
Needless to say, en ollut kovin innoissani, kun neuvolatäti kertoi, että pääsen (joudun?) osallistumaan tutkimukseen. Paperit Helsingin yliopistosta kilahtivat tänään postiluukusta ja ai että, haluavat selvittää sitä, miten vanhemmaksi tuleminen vaikuttaa henkilökohtaisiin arvoihin ja persoonallisuuteen. Normaalisti olisin tällaisesta ihan innoissani (outo kyselyfriikki minussa tykkää osallistua erilaisiin tutkimuksiin), mutta tällä kertaa fiilikset ovat hämmästyneet. Miten ne sieltä yliopistolta uskaltavat lähettää alle 13 viikolla oleville ensimmäistä lastaan odottaville raskaana oleville naisille kyselyn, jossa kerrotaan myös, että pitkäaikaisseurantaa varten meihin tullaan ottamaan yhteyttä myös kuusi viikkoa, yhden vuoden ja kaksi vuotta lapsen syntymän jälkeen? Siis anteeksi mitä?? Tutkimus olettaa automaattisesti, että kun nainen raskautuu, hän myös synnyttää lapsen. Itkuhan tässä melkein tulee.
Keskenmenoista kärsivät naiset ovat epämääräisiä ei-mihinkään-ryhmään kuuluvia wannabe-äitejä. Minä haluaisin osallistua tutkimukseen, mutta mitäs sitten, kun saan muutaman viikon päästä keskenmenon? Oletettavasti ne infoavat sieltä neuvolasta, että ei se reppana (taaskaan) ehtinyt tänne kuin kerran, että turhaan te sitä enää näissä asioissa vaivaatte. Mutta entä jos eivät ilmoitakaan? Saanko minä ensi vuoden puolella kirjeen, jossa onnitellaan pahimmassa tapauksessa perheenlisäyksestä? Kamala ajatus.
Sama fiilis on alkavan viikonlopun suhteen. Huomenna vietetään lapsettomien lauantaita, sunnuntaina äitienpäivää. Minulle huominen päivä on omasta tilanteestani johtuen paljon enemmän sydäntä lähellä, mutta samalla yritän muistuttaa itseäni siitä, että ehkä tämä on ensimmäinen ja viimeinen äitienpäivä, kun voisin sanoa kuuluvani edes jotenkin äitien joukkoon - olenhan minäkin tänään odottava äiti. Se vain tuntuu niin absrudilta ajatukselta, että tässä oltaisiin ihan tosissaan luomassa uutta elämää. Lapsettoman identiteetti taitaa istua jo syvemmällä kuin kuvittelin. Toki äitienpäivä on oman äidin vuoksi ihana päivä, mutta itselle juuri tässä elämäntilanteessa kipeä muistutus siitä, että meillä olisi voitu viettää tänä vuonna jo sitä ns. oikeaa äitienpäivää.
Rakas siskoni sanoi eilen jotain, mikä loi vähän uskoa tulevaan. Tämä raskaus on saanut alkunsa lääkkeellisestä kierrosta (uskoa parempilaatuisen munasolun hedelmöittymiseen on) JA minä pistän edelleen joka aamu Klexanea (ehkä vältyn veritulpalta, joka tappaa sikiön). Toivossa on hyvä elää, mutta tällä hetkellä mennään vielä siinä toivon vieressä.
Taidanpa jättää tutkimuksen lipastonlaatikkoon odottamaan varmempia päiviä.
Kummankaan ajan varaamiseen ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Varhaisultraa pelkään kuin ruttoa (minulla ja ultrilla on todella huono historia ja pelkkä ultraamisasentoon meneminen aiheuttaa nykyään lähes paniikkikohtausta muistuttavan olotilan) ja neuvola nyt vain on turha, kun ehdin käydä siellä sen kerran, joudun kuuntelemaan turhanpäiväistä löpinää ja siellä ei pystytä edes varmistamaan, että olenko raskaana.
Needless to say, en ollut kovin innoissani, kun neuvolatäti kertoi, että pääsen (joudun?) osallistumaan tutkimukseen. Paperit Helsingin yliopistosta kilahtivat tänään postiluukusta ja ai että, haluavat selvittää sitä, miten vanhemmaksi tuleminen vaikuttaa henkilökohtaisiin arvoihin ja persoonallisuuteen. Normaalisti olisin tällaisesta ihan innoissani (outo kyselyfriikki minussa tykkää osallistua erilaisiin tutkimuksiin), mutta tällä kertaa fiilikset ovat hämmästyneet. Miten ne sieltä yliopistolta uskaltavat lähettää alle 13 viikolla oleville ensimmäistä lastaan odottaville raskaana oleville naisille kyselyn, jossa kerrotaan myös, että pitkäaikaisseurantaa varten meihin tullaan ottamaan yhteyttä myös kuusi viikkoa, yhden vuoden ja kaksi vuotta lapsen syntymän jälkeen? Siis anteeksi mitä?? Tutkimus olettaa automaattisesti, että kun nainen raskautuu, hän myös synnyttää lapsen. Itkuhan tässä melkein tulee.
Keskenmenoista kärsivät naiset ovat epämääräisiä ei-mihinkään-ryhmään kuuluvia wannabe-äitejä. Minä haluaisin osallistua tutkimukseen, mutta mitäs sitten, kun saan muutaman viikon päästä keskenmenon? Oletettavasti ne infoavat sieltä neuvolasta, että ei se reppana (taaskaan) ehtinyt tänne kuin kerran, että turhaan te sitä enää näissä asioissa vaivaatte. Mutta entä jos eivät ilmoitakaan? Saanko minä ensi vuoden puolella kirjeen, jossa onnitellaan pahimmassa tapauksessa perheenlisäyksestä? Kamala ajatus.
Sama fiilis on alkavan viikonlopun suhteen. Huomenna vietetään lapsettomien lauantaita, sunnuntaina äitienpäivää. Minulle huominen päivä on omasta tilanteestani johtuen paljon enemmän sydäntä lähellä, mutta samalla yritän muistuttaa itseäni siitä, että ehkä tämä on ensimmäinen ja viimeinen äitienpäivä, kun voisin sanoa kuuluvani edes jotenkin äitien joukkoon - olenhan minäkin tänään odottava äiti. Se vain tuntuu niin absrudilta ajatukselta, että tässä oltaisiin ihan tosissaan luomassa uutta elämää. Lapsettoman identiteetti taitaa istua jo syvemmällä kuin kuvittelin. Toki äitienpäivä on oman äidin vuoksi ihana päivä, mutta itselle juuri tässä elämäntilanteessa kipeä muistutus siitä, että meillä olisi voitu viettää tänä vuonna jo sitä ns. oikeaa äitienpäivää.
Rakas siskoni sanoi eilen jotain, mikä loi vähän uskoa tulevaan. Tämä raskaus on saanut alkunsa lääkkeellisestä kierrosta (uskoa parempilaatuisen munasolun hedelmöittymiseen on) JA minä pistän edelleen joka aamu Klexanea (ehkä vältyn veritulpalta, joka tappaa sikiön). Toivossa on hyvä elää, mutta tällä hetkellä mennään vielä siinä toivon vieressä.
Taidanpa jättää tutkimuksen lipastonlaatikkoon odottamaan varmempia päiviä.
Kommentit
Lähetä kommentti