Siirry pääsisältöön

Pettymysten jälkeen

Raskaus kahden keskenmenon jälkeen on aivan toista maata kuin ensimmäinen raskaus tai raskaus onnistuneiden raskauksien jälkeen.

Sanoisin melkein sitä välitila-raskaudeksi. Vaikka kaikki merkit ovat ilmassa: testi näyttää plussaa, menkat ovat myöhässä, oksettava olo on taas aamujen ilona ja rintoja pakottaa, en silti koe olevani raskaana. En sillä tavalla, että suunnittelisin jo aikaa sen jälkeen, kun vauva syntyy tai pohtisin sitä millaisia äitiysvaatteita haluaisin ostaa. 

Raskaus keskenmenojen jälkeen mitataan päivissä, välillä jopa tunneissa. Jokainen vuodoton päivä on voitto, mutta koska minun keskenmenoni ovat olleet pääosin keskeytynyttä sorttia (tai vuoto on alkanut useita päiviä, jopa viikkoja sikiön kuoleman jälkeen), en usko vuodon puuttumisen olevan ainoa merkki hyvin etenevästä raskaudesta. Jatkuva epävarmuus kalvaa, sumentaa ajatukset ja synkistää mielen.

Kadehdin niitä naisia, jotka pystyvät katsomaan tulevaisuuteen luottavaisin mielin ja suunnittelemaan 6. raskausviikolla rattaiden ostoa, imetysliivejä tai vauvan kantokoppaa - nimistä puhumattakaan. Historia on opettanut, että minä teen suunnitelmia ensi jouluksi - hyvin vauva-arkeen sopimattomia suunnitelmia I might add - ja vastasin viime viikon työreissulla vuoden päähän olevaan vastaavaan tilaisuuskutsuun kyllä, koska en vain voi uskoa, että olisin vuoden päästä äitiyslomalla. Jos (ja kun?) keskenmeno tulee, meillä on Thaimaan-loma suunniteltuna ja ensi kevään työreissu buukattuna. Niin on vain helpompi jatkaa elämää musertavien uutisten jälkeen.




Pessimisti ei pety. Kilpikonnavauhtia eteenpäin. Mutta silti pelkään, että toivo on taas herännyt ja toivo voidaan minulta aina ryöstää pois. Haluaisin olla positiivisin ja luottavaisin mielin, mutta en halua (*polkee jalkaa lattiaan kuin uhmaikäinen kaksivuotias), en halua enää pettyä, en kertaakaan. 

Voitaisiinko nyt vain sopia, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin?? 

Kommentit

  1. Mä tunnistan tuon. Muistan että välillä teki mieli ravistella raskaana olevia, jotka kiihkoili 10. viikolla nimistä tai osti vauvaroinaa. Sitten ajattelin, että hittoako mä tässä kiihdyn, nauttikoon kun kerran sen osaavat - mutta se oli tosi vaikeaa, jäi jotenkin järjen tasolle. Tunne oli edelleen se, että haluaisin ravistella.

    P.S. Haittaako sua, että kerron, että tunnistan jonkun tunteen? Vai tuleeko siitä liian kipeä ja tukala olo? Koska jos jälkimmäistä, sanothan. Sitä nyt viimeiseksi haluaisin, että tulee lisää paha mieli.

    VastaaPoista
  2. Ei todellakaan haittaa! Tätä vartenhan täällä olen - jakamassa omia tunteita ja kiva vaan saada niille vastakaikua. Tuntuu että niin moni pääsee nauttimaan raskaudesta ilman pelkoa, kun taas itselle koko vauvaprojekti tuntuu olevan yhtä pelkomöykkyä. Olisi niin ihanaa, jos voisi suhtautua luottavaisin mielin tulevaan...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli