Olen kärsinyt viimeisen viikon ajan - ja siitä viimeiset pari päivää eritoten - ympärivuorokautisesta kuvotuksesta. Kertaakaan en ole oksentanut (pari kertaa on ollut lähellä), mutta jatkuva ällöttävä olo vie voimat ja tekee tavallisista askareista, kuten töissäkäynnistä tai kotitöistä melkoista tuskaa.
Aiemmissa kahdessa raskaudessani koin pahoinvointia, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna. Ensimmäisessä raskaudessa uskon, että iso osa ensimmäisten viikkojen kuvotuksesta johtui helteistä ja pahoinvointi loppuikin nopeasti - jälkikäteen ajatellen olen monesti miettinyt, että minun olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta, että raskaus oli mennyt kesken. Toisessa raskaudessa huono olo iski vain, jos en ollut syönyt ja oli vahvinta heti alussa. Jälleen raskaus päättyi keskenmenoon.
Optimisti minussa haluaa uskoa, että voimakas kuvotus on hyvä merkki - merkki siitä, että hcg-arvo nousee odotettua tahtia ja oireet voimistuvat päivä päivältä. Ei kai keskenmenon saanut nainen voi tuskailla sohvanpohjalla sitä, miten mikään ruoka ei maistu ja kaikki ällöttää? Paitsi että kyllä voi. Pessimisti minussa sanoo, että alaselkä- ja -vatsakivut viittaavaat selvästi siihen, että kaikki on vielä mahdollista, myös se pahin. Lisäksi nyt eletään vasta viikkoja 6+4, joten en uskalla laskea vielä minkään varaan. Ensimmäiseen ultraankin on vajaa viikko ja pelonsekaisin tuntein odotan lääkärin tuomiota.
Ehkä pahinta onkin se, että pelkään joku aamu herääväni siihen, että kaikki oireet ovat poissa. Rinnat eivät enää arista, vatsa on taas litteä ja painoton ja kuvotus on poissa, ruoka maistuu jälleen. Olisi helpompaa olla tietämätön ja kykenemätön tarkkailemaan oman kroppansa toimintaa, mutta valitettavasti sekä aiemmat raskaudet että aiemmat keskenmenot ovat antaneet minulle vertailupohjaa, jota vasten peilaan jokaikistä oiretta tai oireen puutetta. Hulluahan se on, mutta aikaa on liian paljon, päivät ovat liian pitkiä ja varmemmat viikot ovat edelleen liian kaukana.
Vinkkejä otetaan vastaan - miten te muut keskemenoja saaneet naiset olette pärjänneet piinapäivien eli alkuraskauden viikkojen keskellä? Omista ajatuksista, peloista ja toiveista kun ei pääse eroon näköjään edes yöllä (näin viime yönä unta, että aloin vuotamaan verta, olipa kiva herätä aamulla...). Pääkoppa on lujilla, kroppa on lujilla ja heikkoina hetkinä sanon itselleni, että jos tämäkin raskaus päättyy muutaman viikon päästä, lopetan leikin kesken lopullisesti.
Mistä löytää usko siihen, että nyt voisi olla meidän onnellisen lopun vuoro?
Aiemmissa kahdessa raskaudessani koin pahoinvointia, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna. Ensimmäisessä raskaudessa uskon, että iso osa ensimmäisten viikkojen kuvotuksesta johtui helteistä ja pahoinvointi loppuikin nopeasti - jälkikäteen ajatellen olen monesti miettinyt, että minun olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta, että raskaus oli mennyt kesken. Toisessa raskaudessa huono olo iski vain, jos en ollut syönyt ja oli vahvinta heti alussa. Jälleen raskaus päättyi keskenmenoon.
Optimisti minussa haluaa uskoa, että voimakas kuvotus on hyvä merkki - merkki siitä, että hcg-arvo nousee odotettua tahtia ja oireet voimistuvat päivä päivältä. Ei kai keskenmenon saanut nainen voi tuskailla sohvanpohjalla sitä, miten mikään ruoka ei maistu ja kaikki ällöttää? Paitsi että kyllä voi. Pessimisti minussa sanoo, että alaselkä- ja -vatsakivut viittaavaat selvästi siihen, että kaikki on vielä mahdollista, myös se pahin. Lisäksi nyt eletään vasta viikkoja 6+4, joten en uskalla laskea vielä minkään varaan. Ensimmäiseen ultraankin on vajaa viikko ja pelonsekaisin tuntein odotan lääkärin tuomiota.
Vai onko sittenkään, jos tämäkin päättyy huonosti?
Ehkä pahinta onkin se, että pelkään joku aamu herääväni siihen, että kaikki oireet ovat poissa. Rinnat eivät enää arista, vatsa on taas litteä ja painoton ja kuvotus on poissa, ruoka maistuu jälleen. Olisi helpompaa olla tietämätön ja kykenemätön tarkkailemaan oman kroppansa toimintaa, mutta valitettavasti sekä aiemmat raskaudet että aiemmat keskenmenot ovat antaneet minulle vertailupohjaa, jota vasten peilaan jokaikistä oiretta tai oireen puutetta. Hulluahan se on, mutta aikaa on liian paljon, päivät ovat liian pitkiä ja varmemmat viikot ovat edelleen liian kaukana.
Vinkkejä otetaan vastaan - miten te muut keskemenoja saaneet naiset olette pärjänneet piinapäivien eli alkuraskauden viikkojen keskellä? Omista ajatuksista, peloista ja toiveista kun ei pääse eroon näköjään edes yöllä (näin viime yönä unta, että aloin vuotamaan verta, olipa kiva herätä aamulla...). Pääkoppa on lujilla, kroppa on lujilla ja heikkoina hetkinä sanon itselleni, että jos tämäkin raskaus päättyy muutaman viikon päästä, lopetan leikin kesken lopullisesti.
Mistä löytää usko siihen, että nyt voisi olla meidän onnellisen lopun vuoro?
Haluaisin auttaa, mutta en muista tasan mitään suurinpiirtein alkaen siitä kun tein raskaustestin ja päättyen päivään ennen ensimmäistä ultraa. Jolloin vuosin vähän verta. Jota katsoin paatuneesti ja kohautin olkiani.
VastaaPoistaVarmaan olin vähän paniikissa.
Hei! Kommentoin ensimmäistä kertaa jokunen viikko sitten, mullakin kaksi km viime syksynä. Viikko sitten tein kolmannen kerran positiivisen raskaustestin. Yllätyin siitä että pelon tunne on niin paljon voimakkaampi kuin ilo, olin kuitenkin ajatellut että pystyisin iloita siitä että saamme vielä mahdollisuuden. Mutta koko ajan ramppaan vessassa, onkohan nyt jo tullut verta. Jännityskin aiheuttaa pahoinvointia. Mietin samaa kuin sinäkin, miten pystyisi rauhoittumaan ja olla miettimättä liikaa koko ajan.
VastaaPoista-J
Itse olen tiennyt raskaudesta jo kolme viikkoa ja se on pitkä aika pelätä jatkuvasti keskenmenoa. Toisaalta siinä ajassa ehtii myös tottua raskauteen ja ajatukseen siitä, että tästä voisikin tulla meille vauva. Minun keskenmenoni ovat tapahtuneet aina sen verran myöhäisessä vaiheessa (viikkoja, jopa kuukausia sen jälkeen kun olen raskaudesta ensimmäisen kerran kuullut), että sitten jos/kun raskaus päättyy, joutuu käymään pitkän prosessin sen hyväksymisessä, että ei sitä vauvaa nyt tullutkaan.
VastaaPoistaOlin tässä raskaudessa alussa sitä mieltä, että vuotaisi heti pois, jos on tullakseen ulos. Nyt eletään päiviä 6+5 ja raskaalta tuntuu se ajatus, että tämäkin johtaisi pettymykseen. Ei tälle pelolle mitään voi ja ilo on minunkin alkuraskauksista aikaa sitten paennut. :(
Hei! Kiitos tästä blogista. Olen saanut tekstejäsi lukemalla paljon vertaistukea, jota en ole saanut mistään muualta. Olet myös saanut kirjoitettua ylös tunteita ja ajatuksia, joita olen myös itse kokenut mutta joita en ole pystynyt ymmärtämään ja siten käsittelemään. Et tiedäkään kuinka paljon tämän blogin lukeminen on minua auttanut.
VastaaPoistaOmaan tarinaani kuuluu yksi nt-ultrassa todettu keskeytynyt keskenmeno. Yksi täydellinen pieni poika. Ja yksi kovin odotettu, viikolla 11+jotain menetetty alkio. Ensimmäisessä raskaudessa en edes tiennyt mitä kaikkea voi raskauden aikana pelätä, kunnes se pahin pommi iski kun jo luuli olleensa selvillä vesillä. Toisessa raskaudessa pelkäsin yhdeksän kuukautta. Loppu oli onneksi mitä onnellisin mutta hetkeäkään en uskaltanut raskaudesta nauttia, mikä on harmittanut näin jälkeenpäin. Kolmannen raskauden aikana päätin että nyt nautin ja olen onnellinen! Vietän sitä ihanaa raskausaikaa niin kuin kaikki muutkin tuntemani raskaana olleet. Ei se huono tuuri voi meihin enää iskeä. Kunnes viikkojen päästä iski ja niin kovaa, ettei sitä aluksi voinut edes käsittää. Eikä vieläkää.
Kaikki raskauteni ovat olleet erilaisia, kuten varmaan sinullakin. Ensimmäisessä raskaudessa raskausoireet olivat pahimmat ja alkoivat vasta kun alkio oli jo ilmeisesti kuollut. Toisessa raskaudessa oireet loppuivat kuin seinään viikko ennen nt-ultraa. Kolmannessa ei koko aikana ollut mitään oireita.
Ihmisen lisääntymisvietti on katala. Jos vielä tulen raskaaksi, toivon että pystyisin unohtamaan olevani raskaana ja muistavani sen vasta kun puoliväli on turvallisesti ylitetty.
-Anna
Kiitos kannustavista sanoista! Olen itse kaivannut vertaistukea ja kun sitä on ollut vähän tarjolla, ajattelin tarjota sitä itse jollekin. Blogini on siis täyttänyt tehtävänsä.
PoistaElämä ei tunnu jakavan reiluja kortteja kaikille, onneksi olet saanut yhden ihanan pojan, josta voit nauttia. <3