Keskenään

Perjantain säikähdyksestä on pikkuhiljaa toivuttu ja vuodot ovat (onneksi!) pysyneet poissa. Joka vessakäynnillä tutkailen paperia kyllä edelleen erityisen tarkkaan ja pelkään vuodon toistumista, mutta vahvasti kohdussa potkiva poika auttaa lievittämään pahimpia pelkoja. Eipä tässä auta kuin ottaa päivä kerrallaan ja toivoa, että kaikki on kohdussa hyvin - ja miksei olisi, kun rakenneultrasta tuli niin hyviä uutisia? Tarvikeostoksille en uskalla lähteä vieläkään. Se vaatisi konkreettista lastentarvikeliikkeeseen tai kirppareille lähtemistä ja jotenkin aikaa kesään tuntuu olevan vieläkin niin paljon, että jäämme odottamaan aikoja parempia. Välillä olen erehtynyt googlailemaan vaunumalleja, mutta palaan näihin jahka uskallan. Sen sijaan perjantain uutinen siitä, että odotamme pientä poikaa on pistänyt vauhtia nimimietintöihin. Nimeä on siitä helppo pohtia, että se ei vaadi mitään konkreettista (mitä nyt ehkä yhden vuosikalenterin) eikä tarvitse pelätä, että mitä tälle sitten tehdään...

Tästä tulikin paras joulu ikinä. Tänään oli vuorossa ultra, jota taas niin kovasti etukäteen jännitin ja pelkäsin. Oireet ovat vaihdelleet lähes päivittäin: välillä voin todella huonosti ja välillä en osaisi oireiden perusteella arvata edes olevani raskaana. Heräsin viime yönä kolmen aikaan ja tuli hyvin vahvasti sellainen tunne, että tämä on meidän vauva.  Aamulla se tunne oli jännityksen tieltä kaikonnut ja paniikki valtasi mielen ennen ultraa. Onneksi kaikki oli enemmän kuin hyvin. Veli-Matti Ulander muisti syyskuisen käyntini ja otti meidät miehen kanssa rauhallisesti vastaan. Pidemmittä puheitta asetuin ultraamispöydälle ja sisätutkimuksen jälkeen oli ultran vuoro. Lähes välittömästi lääkäri sanoi, että voitte huokaista helpotuksesta, täällä on kaikki hyvin. Sydän löi vimmatusti (päästiin jopa kuulemaan se!) ja pikkuinen tyyppi heilutteli käsiään ja jalkojaan. <3 Kokoa jännitin ja itku pääsi siinä vaiheessa, kun kooksi varmistui 8+6. Tänäänhän edellisen ultran mukaan ...

What a difference a day makes. Nyt melkein hävettää. Mutta muistakaa, että kolme keskeytynyttä keskenmenoa ja jokaisessa kuin seinään loppuneet oireet yhdistettynä repivään selkäkipuun ei minun mielessäni voi tarkoittaa enää mitään muuta kuin jälleen sitä samaa. Paitsi tässä raskaudessa. Eilinen meni sumussa, ajattelin, että kun vain jaksan työpäivän loppuun, niin voin mennä kotiin itkemään. Oireettomuutta jatkui koko päivän (ja uskokaa, kävin työpaikan vessassa aina välillä puristelemassa rintoja - ei mitään). Mutta kotona kyyneliä ei tullutkaan. Tuli vähitellen hiipivä kuvotus ja jos oikein kovasti paineli, hento rintojen särky.  Sitten tuli tämä aamu. Ja kaikki oireet ovat palanneet entistä vahvempina takaisin. Siis palanneet . Näin ei ole käynyt koskaan, ei kertaakaan kolmessa aiemmassa raskaudessa. Rintoja särkee yhtä paljon kuin alkuviikosta ja kuin kirsikkana kakun päällä tänä aamuna sain kokea elämäni ensimmäisen kunnollisen aamupahoinvoinnin. Aamupalan aloitus päätt...

Ensinnäkin haluan kiittää kaikkia rohkaisevista kommenteista - kuten olen koko ajan arvellutkin, meitä useamman keskenmenon saajia on paljon ja onneksi useimmat tarinat päättyvät onnellisesti. Onnelliset loput ovat kuitenkin tässä vaiheessa minulle kaksiteräinen miekka. On ihanaa kuulla, että monien pettymysten jälkeenkin onnistuneita raskauksia on ja iloitsen aidosti jokaisen keskenmenon kärsineen naisen synnytykseen päättyneistä tarinoista. Mutta nämä tarinat kuuluvat toisille . Tällä hetkellä eniten satuttaa se ajatus siitä, että niistä ei välttämättä koskaan tule minun tarinoitani. Entä jos minä en kuulu niihin, jotka neljännen, kuudennen, yhdeksännen keskenmenon jälkeen onnistuvat synnyttämään terveen lapsen? Entä jos seuraava kaavinta tekee kohtuuni reiän ja biologisten lasten ikkuna sulkeutuu saman tien? Entä jos minä saan vielä seitsemän keskenmenoa ja palan loppuun yrittäessä?  Nyt kun kolmas keskenmeno on lopullisesti ohi, huomaan lapsettomuuden satuttavan taas ihan ...

Elämä on joskus yksinkertaista ja sitten joskus niin hemmetin monimutkaista. Kävin tänään neuvolapsykologilla. Puolitoista tuntia vuodatusta siitä, miten vaikeaa välillä on ja sitten taas helppoa. Aurinko paistaa, minä olen terve, minulla on ihana mies ja kaunis koti. Mutta ei vauvaa. Eikä kovin hyvin toimivia munasarjojakaan.  Silloin sitä kaipaa yksinkertaisia asioita. Höyryävää kahvikuppia, tekstaria kaverilta, illalla odottavaa hyvää tv-sarjaa. Elämän pienet ilot on kaivettava vaikeina aikoina hyvinkin pienestä, mutta toisaalta niitä näkee myös enemmän joka puolella. Itkun jälkeen syvältä kumpuava nauru puhdistaa, parantaa ja vie eteenpäin. Sanoinkin psykologille, että keskenmenojen tahrima elämä on saanut silmäni myös tavallaan aukeamaan. Kun ollaan ihmisyyden ja äitiyden ydinkysymyksissä, joutuu pohtimaan omaa minuutta ja identiteettiä ihan uudella tavalla. Ehkä minusta tällä keskenmenotiellä tulee vielä se ihminen, joka minusta on tarkoitus tulla. Tässäpä teille rakkaa...

Tänään on vaikea aloittaa. En tiedä, mitä sanoisin, koska ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin hajanaiset. Kävimme eilen lääkärillä ja pienen pohdinnan jälkeen (tähän liittyi myös rakkaan aviomieheni mielipide) tulin siihen lopputulokseen, että en halua tehdä tästä yhtä lapsettomuusblogia muiden joukossa. En halua kertoa kiertopäivistä, ovulaatiomittauksista, piinapäivistä, verikokeista, neuloista ja muista tähän ankeaan lapsia tuottamattomaan ihmiskehoon liittyvistä surkeuksista. En usko, että lukijoitani jaksaa kiinnostaa se, kummassa munasarjassa nyt vihloo tai mikä kohtuni limakalvon paksuus on missäkin kierron vaiheessa. Säästän teidät - säästän minut! - siltä ja tyydyn toteamaan, että toivoa on. Tai no, niin kauan kuin on elämää on toivoa, mutta samalla on epätoivoa. Ehkä kerron sitten joskus jos kerrottavaa on, mutta tällä hetkellä tyydyn toteamaan, että asioita tehdään jollakin aikataululla. Yksityinen klinikka näyttää tällä hetkellä meille sopivalta vaihtoehdolta. Ehkä siks...