Tänään on vaikea aloittaa. En tiedä, mitä sanoisin, koska ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin hajanaiset.
Kävimme eilen lääkärillä ja pienen pohdinnan jälkeen (tähän liittyi myös rakkaan aviomieheni mielipide) tulin siihen lopputulokseen, että en halua tehdä tästä yhtä lapsettomuusblogia muiden joukossa. En halua kertoa kiertopäivistä, ovulaatiomittauksista, piinapäivistä, verikokeista, neuloista ja muista tähän ankeaan lapsia tuottamattomaan ihmiskehoon liittyvistä surkeuksista. En usko, että lukijoitani jaksaa kiinnostaa se, kummassa munasarjassa nyt vihloo tai mikä kohtuni limakalvon paksuus on missäkin kierron vaiheessa. Säästän teidät - säästän minut! - siltä ja tyydyn toteamaan, että toivoa on. Tai no, niin kauan kuin on elämää on toivoa, mutta samalla on epätoivoa. Ehkä kerron sitten joskus jos kerrottavaa on, mutta tällä hetkellä tyydyn toteamaan, että asioita tehdään jollakin aikataululla. Yksityinen klinikka näyttää tällä hetkellä meille sopivalta vaihtoehdolta.
Ehkä siksi ajatukseni ovat hajallaan. Olen vasta keskenmenomatkani alussa - välillä tuntuu, että kaikki on tapahtunut niin vauhdilla, että suren vielä syyskuussa tapahtunutta keskenmenoakin ja silti on päiviä, jolloin ajattelen, että no, minä olen käynyt läpi kaksi keskenmenoa ja so what? Pahempaakin tapahtuu, oikeita elossa olleita ihmisiä kuolee, äidit menettävät lapsiaan, lapset vanhempiaan ja silti he pystyvät jatkamaan elämäänsä. Pakkohan minunkin on. Sitä paitsi, kukaan ei osaa sanoa kuinka monta pientä kuolemaa meitä vielä odottaa.
Yritän siis sanoa, että haluan pitää tämän blogin vertaistukena muille. Jakamalla oman keskenmenotarinani ja siihen liittyviä hyvin vaihtelevia tunteita, toivon samalla auttavani siellä ruudun toisella puolella olevia lukijoita. Siksi en tee tästä lääketieteellistä päiväkirjaa, vaikka se toki välillä houkuttaakin (pohjimmiltani kun aika analyyttinen olen). Palaan mieluummin puoli vuotta, vuosi, viisi vuotta myöhemmin tämänhetkisiin fiiliksiin enkä siihen, miten kehoni petti minut kerta toisensa jälkeen. Naiseuteni on kokenut pahan kolauksen ja sitä tosiasiaa ei käy kieltäminen.
Risteys on ehkä tähän tilanteeseen vähän huono vertauskuva, mutta koen, että olemme samalla matkan alussa ja lopussa: joku uusi ja tuntematon odottaa edessä ja tien pituutta ei kukaan pysty ennustamaan ja samalla katselen taaksepäin ja hyvästelen kaiholla syksyn ja alkutalven kokemuksia, viivyn niissä vielä hetken ja suon ajatuksen jos toisenkin molemmille hetken mukana kulkeneille vauvanaluille.
Katsoin eilen yskänlääkehuuruissa kunnon söpöstelyleffaa, vuorossa oli Marley&me, jonka osa teistä ehkä tietää Jennifer Anistonin ja Owen Wilsonin keskiverroksi koiraelokuvaksi, jonka tarkoituksena on olla imelä ja itkettää. Minä en itkenyt koiralle, mutta täysin yllätyksenä (olen nähnyt raidan aiemminkin!) noin puolivälissä elokuvaa tuli kohtaus, jossa pari odotti esikoistaan ja ensimmäisessä ultraäänessä todettiin, että sikiön sydänäänet eivät kuuluneet, kehitys oli pysähtynyt. Ensimmäisellä kerralla elokuvaa katsoessani keskenmenosta ei ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta, joten se oli mennyt minulta täysin ohi.
Kohtaus oli tehty todella eleettömästi, sanoja ei ollut eikä siinä vaiheessa oikein kyyneleitäkään. Pelkkää hiljaisuutta elämän voimakkuuden edessä. Samalla se antaa ja ottaa, riistää ja ojentaa, repii ja kasaa. Ihminen menee mukana, huojuu tuulessa ja vahvat pysyvät pystyssä, juuret syvään maahan upotettuina.
Itku yllätti. Se tuli vahvana, jostain syvältä, sopukoista, joihin suru oli piiloutunut. Tajusin taas, että matka on vasta alussa. Kiitos, kun olet mukana. <3
Kävimme eilen lääkärillä ja pienen pohdinnan jälkeen (tähän liittyi myös rakkaan aviomieheni mielipide) tulin siihen lopputulokseen, että en halua tehdä tästä yhtä lapsettomuusblogia muiden joukossa. En halua kertoa kiertopäivistä, ovulaatiomittauksista, piinapäivistä, verikokeista, neuloista ja muista tähän ankeaan lapsia tuottamattomaan ihmiskehoon liittyvistä surkeuksista. En usko, että lukijoitani jaksaa kiinnostaa se, kummassa munasarjassa nyt vihloo tai mikä kohtuni limakalvon paksuus on missäkin kierron vaiheessa. Säästän teidät - säästän minut! - siltä ja tyydyn toteamaan, että toivoa on. Tai no, niin kauan kuin on elämää on toivoa, mutta samalla on epätoivoa. Ehkä kerron sitten joskus jos kerrottavaa on, mutta tällä hetkellä tyydyn toteamaan, että asioita tehdään jollakin aikataululla. Yksityinen klinikka näyttää tällä hetkellä meille sopivalta vaihtoehdolta.
Ehkä siksi ajatukseni ovat hajallaan. Olen vasta keskenmenomatkani alussa - välillä tuntuu, että kaikki on tapahtunut niin vauhdilla, että suren vielä syyskuussa tapahtunutta keskenmenoakin ja silti on päiviä, jolloin ajattelen, että no, minä olen käynyt läpi kaksi keskenmenoa ja so what? Pahempaakin tapahtuu, oikeita elossa olleita ihmisiä kuolee, äidit menettävät lapsiaan, lapset vanhempiaan ja silti he pystyvät jatkamaan elämäänsä. Pakkohan minunkin on. Sitä paitsi, kukaan ei osaa sanoa kuinka monta pientä kuolemaa meitä vielä odottaa.
Yritän siis sanoa, että haluan pitää tämän blogin vertaistukena muille. Jakamalla oman keskenmenotarinani ja siihen liittyviä hyvin vaihtelevia tunteita, toivon samalla auttavani siellä ruudun toisella puolella olevia lukijoita. Siksi en tee tästä lääketieteellistä päiväkirjaa, vaikka se toki välillä houkuttaakin (pohjimmiltani kun aika analyyttinen olen). Palaan mieluummin puoli vuotta, vuosi, viisi vuotta myöhemmin tämänhetkisiin fiiliksiin enkä siihen, miten kehoni petti minut kerta toisensa jälkeen. Naiseuteni on kokenut pahan kolauksen ja sitä tosiasiaa ei käy kieltäminen.
Risteys on ehkä tähän tilanteeseen vähän huono vertauskuva, mutta koen, että olemme samalla matkan alussa ja lopussa: joku uusi ja tuntematon odottaa edessä ja tien pituutta ei kukaan pysty ennustamaan ja samalla katselen taaksepäin ja hyvästelen kaiholla syksyn ja alkutalven kokemuksia, viivyn niissä vielä hetken ja suon ajatuksen jos toisenkin molemmille hetken mukana kulkeneille vauvanaluille.
Katsoin eilen yskänlääkehuuruissa kunnon söpöstelyleffaa, vuorossa oli Marley&me, jonka osa teistä ehkä tietää Jennifer Anistonin ja Owen Wilsonin keskiverroksi koiraelokuvaksi, jonka tarkoituksena on olla imelä ja itkettää. Minä en itkenyt koiralle, mutta täysin yllätyksenä (olen nähnyt raidan aiemminkin!) noin puolivälissä elokuvaa tuli kohtaus, jossa pari odotti esikoistaan ja ensimmäisessä ultraäänessä todettiin, että sikiön sydänäänet eivät kuuluneet, kehitys oli pysähtynyt. Ensimmäisellä kerralla elokuvaa katsoessani keskenmenosta ei ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta, joten se oli mennyt minulta täysin ohi.
Kohtaus oli tehty todella eleettömästi, sanoja ei ollut eikä siinä vaiheessa oikein kyyneleitäkään. Pelkkää hiljaisuutta elämän voimakkuuden edessä. Samalla se antaa ja ottaa, riistää ja ojentaa, repii ja kasaa. Ihminen menee mukana, huojuu tuulessa ja vahvat pysyvät pystyssä, juuret syvään maahan upotettuina.
Itku yllätti. Se tuli vahvana, jostain syvältä, sopukoista, joihin suru oli piiloutunut. Tajusin taas, että matka on vasta alussa. Kiitos, kun olet mukana. <3
Kommentit
Lähetä kommentti