Siirry pääsisältöön

Vihavaihe

Ajattelin jo, ettei tätä tällä kertaa tulisikaan. Nimittäin suremisen vaihetta nimeltä viha. Turha luulo, alakulo kesti vain edellistä keskenmenoa pidempään ja tällä viikolla huomasin, että kyynelehtiminen vaihtui jo ärtymykseksi.

Vaikka hyvin tulinen ihminen olenkin, vihaan tätä jatkuvaa vihan ja katkeruuden tunnetta. En osaa kohdistaa vihaani kehenkään - koska ketä keskenmenosta voi syyttää? - joten olen vihainen koko maailmalle. Kaikki ärsyttää: tutut ja tuntemattomat, bussissa olevat töykeät ihmiset, tekemättömät työt, oma laiskuus ja liikkumattomuudesta lisääntyvä läski, harmaa helmikuun sää ja pääkaupunkiseudun surkea talvi. Mistään ei tunnu tulevan mitään ja ilo on hävinnyt elämästä. Tiedän, että tämä vaihe on (toivottavasti) ohimenevä ja että se kuuluu osana suremisprosessia, mutta jatkuva vihaisena oleminen syö miestä ja naista melkein alakuloa enemmän. 

Toisaalta viha antaa myös energiaa. En enää istu surullisena tuijottamassa tyhjyyteen vaan puhkun pyhää vihaa kaikkia niitä viattomia ihmisiä kohtaan, jotka luulevat, että elämä on helppoa. Koen kokeneeni sen verran kovia, että minut voi laskea jo niihin ihmisiin, jotka tietävät paremmin. Tietävät, että ikäviä asioita voi ja sattuukin myös omalle kohdalle ja salama voi iskeä kaksi kertaa samaan paikkaan. Silti kaipaan sitä aikaa, kun olin vielä siinä uskossa, että elämä voi mennä suunnitelmien mukaan ja vihaan sitä, että minulta on röyhkeästi ryövätty tuo lapsenomainen usko siihen, että asiat järjestyvät.




Mutta tänään satoi hetken täydellistä pakkaslunta ja aurinko paistoi pilven raosta. Muistin, että kevät tekee tuloaan ja vaikka ajan kuluminen samalla sattuu, tiedän, että paremmat päivät ovat vielä edessä. Parempi siis pysyä rauhallisena ja pitää viha aisoissa. Vielä tulee päivä, kun huomaan, että viha on vaihtunut - jos ei rakkauteen niin johonkin sitä muistuttavaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli