Ajattelin jo, ettei tätä tällä kertaa tulisikaan. Nimittäin suremisen vaihetta nimeltä viha. Turha luulo, alakulo kesti vain edellistä keskenmenoa pidempään ja tällä viikolla huomasin, että kyynelehtiminen vaihtui jo ärtymykseksi.
Vaikka hyvin tulinen ihminen olenkin, vihaan tätä jatkuvaa vihan ja katkeruuden tunnetta. En osaa kohdistaa vihaani kehenkään - koska ketä keskenmenosta voi syyttää? - joten olen vihainen koko maailmalle. Kaikki ärsyttää: tutut ja tuntemattomat, bussissa olevat töykeät ihmiset, tekemättömät työt, oma laiskuus ja liikkumattomuudesta lisääntyvä läski, harmaa helmikuun sää ja pääkaupunkiseudun surkea talvi. Mistään ei tunnu tulevan mitään ja ilo on hävinnyt elämästä. Tiedän, että tämä vaihe on (toivottavasti) ohimenevä ja että se kuuluu osana suremisprosessia, mutta jatkuva vihaisena oleminen syö miestä ja naista melkein alakuloa enemmän.
Toisaalta viha antaa myös energiaa. En enää istu surullisena tuijottamassa tyhjyyteen vaan puhkun pyhää vihaa kaikkia niitä viattomia ihmisiä kohtaan, jotka luulevat, että elämä on helppoa. Koen kokeneeni sen verran kovia, että minut voi laskea jo niihin ihmisiin, jotka tietävät paremmin. Tietävät, että ikäviä asioita voi ja sattuukin myös omalle kohdalle ja salama voi iskeä kaksi kertaa samaan paikkaan. Silti kaipaan sitä aikaa, kun olin vielä siinä uskossa, että elämä voi mennä suunnitelmien mukaan ja vihaan sitä, että minulta on röyhkeästi ryövätty tuo lapsenomainen usko siihen, että asiat järjestyvät.
Mutta tänään satoi hetken täydellistä pakkaslunta ja aurinko paistoi pilven raosta. Muistin, että kevät tekee tuloaan ja vaikka ajan kuluminen samalla sattuu, tiedän, että paremmat päivät ovat vielä edessä. Parempi siis pysyä rauhallisena ja pitää viha aisoissa. Vielä tulee päivä, kun huomaan, että viha on vaihtunut - jos ei rakkauteen niin johonkin sitä muistuttavaan.
Vaikka hyvin tulinen ihminen olenkin, vihaan tätä jatkuvaa vihan ja katkeruuden tunnetta. En osaa kohdistaa vihaani kehenkään - koska ketä keskenmenosta voi syyttää? - joten olen vihainen koko maailmalle. Kaikki ärsyttää: tutut ja tuntemattomat, bussissa olevat töykeät ihmiset, tekemättömät työt, oma laiskuus ja liikkumattomuudesta lisääntyvä läski, harmaa helmikuun sää ja pääkaupunkiseudun surkea talvi. Mistään ei tunnu tulevan mitään ja ilo on hävinnyt elämästä. Tiedän, että tämä vaihe on (toivottavasti) ohimenevä ja että se kuuluu osana suremisprosessia, mutta jatkuva vihaisena oleminen syö miestä ja naista melkein alakuloa enemmän.
Toisaalta viha antaa myös energiaa. En enää istu surullisena tuijottamassa tyhjyyteen vaan puhkun pyhää vihaa kaikkia niitä viattomia ihmisiä kohtaan, jotka luulevat, että elämä on helppoa. Koen kokeneeni sen verran kovia, että minut voi laskea jo niihin ihmisiin, jotka tietävät paremmin. Tietävät, että ikäviä asioita voi ja sattuukin myös omalle kohdalle ja salama voi iskeä kaksi kertaa samaan paikkaan. Silti kaipaan sitä aikaa, kun olin vielä siinä uskossa, että elämä voi mennä suunnitelmien mukaan ja vihaan sitä, että minulta on röyhkeästi ryövätty tuo lapsenomainen usko siihen, että asiat järjestyvät.
Mutta tänään satoi hetken täydellistä pakkaslunta ja aurinko paistoi pilven raosta. Muistin, että kevät tekee tuloaan ja vaikka ajan kuluminen samalla sattuu, tiedän, että paremmat päivät ovat vielä edessä. Parempi siis pysyä rauhallisena ja pitää viha aisoissa. Vielä tulee päivä, kun huomaan, että viha on vaihtunut - jos ei rakkauteen niin johonkin sitä muistuttavaan.
Kommentit
Lähetä kommentti