Kävin perjantaina neuvolapsykologilla. Ihanaa, että aika järjestyi todella nopeasti ja tällä toisella kerralla on muutenkin ollut sellainen olo, että meidän tilanne on otettu vakavammin - psykologi kuullessaan kahdesta keskenmenosta varasi ajan kahden päivän päähän ja käsittääkseni pääsin kaikkien jonojen ohi. Paljon olen julkista terveydenhuoltoa parjannut, mutta nyt tuli sellainen olo, että joku välitti.
Elämäni ensimmäinen kerta psykologilla jännitti, mutta pystyin puhumaan täysin vieraalle ihmiselle yllättävän avoimesti meidän taustastamme. Suurin osa ajasta meni koko surkean keskenmeno- ja raskautumishistorian läpikäymiseen ja pari kertaa piti nieleskellä kyyneleitä (nenäliinoja oli toki pöydällä tarjolla). Kuten odotinkin, psykologi ei itse puhunut, ei tarjonnut ratkaisuja vaan antoi minun puhua. Istuin mukavassa nojatuolissa, katselin miten tammikuun iltapäiväaurinko heijastui sälekaihtimien välistä sisään huoneeseen ja sain itkeä toiselle ihmiselle sitä, että meille kävi nyt näin. Lähdin vastaanotolta huomattavasti paremmalla mielellä - ja uusi aika kalenterissa.
Vaikka psykologi keskittyikin kuuntelemiseen, hän sanoi myös yhden sellaisen asian, jota olen tässä koko viikonlopun pohtinut. Hän nimittäin sanoi, että on hyvin todennäköistä, että minusta vielä joku päivä tulee äiti, mutta nyt on aika päästää irti siitä, että milloin ja miten se tapahtuu. Minulle tämä oli kuin pieni valaistuminen: tiesin toki jo aiemmin, että lapsentekoa ei voi suunnitella ja elämä ei kysy, että mitä sinä haluat, mutta itseeni ja omiin ajatuksiini pystyn vaikuttamaan. Minun on turha vuoden yrityksen ja kahden keskenmenon jälkeen lähteä surkuttelemaan sitä, että meidät olisi tuomittu ikuiseen lapsettomuuteen (ja monista tulee äitejä ilman biologista lasta!), mutta sen ajatuksen voin heittää menemään, että minusta pitäisi tulla äiti ennen kuin täytän 30 tai 35. Tällä hetkellä tuntuu, että siitä toiveesta irti päästäminen on vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt - eikä asiaa auta yhtään se, että kaikki muut tuntuvat raskautuvan salamannopeasti ja samalla saavan terveitä lapsia välittömästi - mutta sillä tiellä sentään ollaan.
Vielä tällä hetkellä, kun asiaa ajattelen, koen olevani epäonnistunut naisena, kun en pysty pitämään sikiötä sisälläni elossa. Olen aina halunnut lapsia ja keskenmenojen myötä tuo haave on vain voimistunut. Samalla se myös lipuu koko ajan kauemmas, se ei ole enää käden ulottuvilla ja siihen kurkottaminen tuntuu yhtä haastavammalta. En pysty tekemään aviomiehestäni isää, en omista ja mieheni vanhemmista isovanhempia enkä omista sisaruksistani tätejä ja enoja. Minussa on jotain pahasti vialla ja kukaan ei osaa sanoa, mikä meitä tien päässä odottaa.
Luovuttaa en aio, mutta irti on päästettävä. Kukaan ei voi minulle lasta luvata, mutta jonkun ajatusmaailmassani on muututtava, jotta elämä ei muutu selviämiseksi päivästä toiseen, pelkäksi harmaaksi möykyksi, joka painaa rintaa. En halua herätä uuteen päivään katkerana, vihaisena, uupuneena, lannistettuna. Mutta kuka opettaisi luopumaan? Kuka kantaisi yli jyrkänteen ja sanoisi, että vielä joku päivä sinäkin voit olla onnellinen?
Elämäni ensimmäinen kerta psykologilla jännitti, mutta pystyin puhumaan täysin vieraalle ihmiselle yllättävän avoimesti meidän taustastamme. Suurin osa ajasta meni koko surkean keskenmeno- ja raskautumishistorian läpikäymiseen ja pari kertaa piti nieleskellä kyyneleitä (nenäliinoja oli toki pöydällä tarjolla). Kuten odotinkin, psykologi ei itse puhunut, ei tarjonnut ratkaisuja vaan antoi minun puhua. Istuin mukavassa nojatuolissa, katselin miten tammikuun iltapäiväaurinko heijastui sälekaihtimien välistä sisään huoneeseen ja sain itkeä toiselle ihmiselle sitä, että meille kävi nyt näin. Lähdin vastaanotolta huomattavasti paremmalla mielellä - ja uusi aika kalenterissa.
Vaikka psykologi keskittyikin kuuntelemiseen, hän sanoi myös yhden sellaisen asian, jota olen tässä koko viikonlopun pohtinut. Hän nimittäin sanoi, että on hyvin todennäköistä, että minusta vielä joku päivä tulee äiti, mutta nyt on aika päästää irti siitä, että milloin ja miten se tapahtuu. Minulle tämä oli kuin pieni valaistuminen: tiesin toki jo aiemmin, että lapsentekoa ei voi suunnitella ja elämä ei kysy, että mitä sinä haluat, mutta itseeni ja omiin ajatuksiini pystyn vaikuttamaan. Minun on turha vuoden yrityksen ja kahden keskenmenon jälkeen lähteä surkuttelemaan sitä, että meidät olisi tuomittu ikuiseen lapsettomuuteen (ja monista tulee äitejä ilman biologista lasta!), mutta sen ajatuksen voin heittää menemään, että minusta pitäisi tulla äiti ennen kuin täytän 30 tai 35. Tällä hetkellä tuntuu, että siitä toiveesta irti päästäminen on vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt - eikä asiaa auta yhtään se, että kaikki muut tuntuvat raskautuvan salamannopeasti ja samalla saavan terveitä lapsia välittömästi - mutta sillä tiellä sentään ollaan.
Vielä tällä hetkellä, kun asiaa ajattelen, koen olevani epäonnistunut naisena, kun en pysty pitämään sikiötä sisälläni elossa. Olen aina halunnut lapsia ja keskenmenojen myötä tuo haave on vain voimistunut. Samalla se myös lipuu koko ajan kauemmas, se ei ole enää käden ulottuvilla ja siihen kurkottaminen tuntuu yhtä haastavammalta. En pysty tekemään aviomiehestäni isää, en omista ja mieheni vanhemmista isovanhempia enkä omista sisaruksistani tätejä ja enoja. Minussa on jotain pahasti vialla ja kukaan ei osaa sanoa, mikä meitä tien päässä odottaa.
Luovuttaa en aio, mutta irti on päästettävä. Kukaan ei voi minulle lasta luvata, mutta jonkun ajatusmaailmassani on muututtava, jotta elämä ei muutu selviämiseksi päivästä toiseen, pelkäksi harmaaksi möykyksi, joka painaa rintaa. En halua herätä uuteen päivään katkerana, vihaisena, uupuneena, lannistettuna. Mutta kuka opettaisi luopumaan? Kuka kantaisi yli jyrkänteen ja sanoisi, että vielä joku päivä sinäkin voit olla onnellinen?
Kommentit
Lähetä kommentti