Keskenään

Vastasin neuvolassa raskausviikolla 14 kyllä kysymykseen, jossa tiedusteltiin halukkuuttani osallistua kotikaupunkimme ennaltaehkäisevään terapeuttiseen vauvaperhetyöhön. Tänään, 24. raskausviikon ensimmäisenä päivänä tapasin vauvaperhepsykologin ensimmäistä kertaa ja täytyy sanoa, että leimaantumisen pelosta huolimatta kannatti vastata terkkarin kysymykseen kyllä.  Neuvolan terveydenhoitaja tarjosi mahdollisuutta käydä juttelemassa raskauden aiheuttamista ja keskenmenojen jättämistä peloista, koska tiesi, että maaginen rv 12 raja ei välttämättä tarkoittaisikaan äkillistä mielenrauhaa. Oikeassa oli: pelot ovat vain muuttaneet muotoaan ja viikkojen vieriessä panokset kovenevat. Tuntuu, että tämän raskauden on pakko onnistua, koska ei kai mikään voi enää näin monen pelossa eletyn kuukauden jälkeen mennä pieleen? Paitsi että voi. Ja juuri siksi olin halukas varaamaan ajan perhepsykologille, kun hän viime viikolla soitti ja tarjosi mahdollisuutta tulla juttelemaan. Sain ajan heti täll

Rasti seinään, tänään alkaa 23. raskausviikko eli ollaan tasan rv 22+0.  Tämä on koko vauvaprojektimme historiallisin päivä kahdesta syystä. Ensinnäkin tämä raskaus ei voi päättyä enää keskenmenoon . Keskenmeno määritellään nimittäin näin: " Keskenmeno on yleinen ja sillä tarkoitetaan raskautta, joka keskeytyy ennen 22. raskausviikon päättymistä tai kun sikiö painaa alle 500g ja on menehtynyt." Kaikkea muuta voi siis tapahtua, mutta minä en voi saada enää neljättä perättäistä keskenmenoa ja se tuntuu tänä aamuna melkein paremmalta kuin kirkkaalta taivaalta paistava alkukevään aurinko. Ei tämä meille elävänä ja/tai terveenä syntyvää lasta takaa, mutta jotenkin ajatus siitä, että tämän jälkeen lapsi on konkreettisesti ollut ja jos pahin tapahtuisi, voisimme haudata lapsemme ja oikeasti surra menetettyä elämää, tekee ajatuksesta helpomman. Pitkä matka on jo tultu ja on helpottavaa tietää, että tietty raja on nyt ylitetty.  Toiseksi tänään minusta tulee virallisesti äi

Perjantain säikähdyksestä on pikkuhiljaa toivuttu ja vuodot ovat (onneksi!) pysyneet poissa. Joka vessakäynnillä tutkailen paperia kyllä edelleen erityisen tarkkaan ja pelkään vuodon toistumista, mutta vahvasti kohdussa potkiva poika auttaa lievittämään pahimpia pelkoja. Eipä tässä auta kuin ottaa päivä kerrallaan ja toivoa, että kaikki on kohdussa hyvin - ja miksei olisi, kun rakenneultrasta tuli niin hyviä uutisia? Tarvikeostoksille en uskalla lähteä vieläkään. Se vaatisi konkreettista lastentarvikeliikkeeseen tai kirppareille lähtemistä ja jotenkin aikaa kesään tuntuu olevan vieläkin niin paljon, että jäämme odottamaan aikoja parempia. Välillä olen erehtynyt googlailemaan vaunumalleja, mutta palaan näihin jahka uskallan. Sen sijaan perjantain uutinen siitä, että odotamme pientä poikaa on pistänyt vauhtia nimimietintöihin. Nimeä on siitä helppo pohtia, että se ei vaadi mitään konkreettista (mitä nyt ehkä yhden vuosikalenterin) eikä tarvitse pelätä, että mitä tälle sitten tehdään

Ensiksikin täytyy sanoa, että ei tämä raskaus kyllä päästä meitä helpolla. Alla seuraa hyvinkin kihelmöivä kertomus rakenneultrasta ja kaikesta sitä edeltäneestä ja seuranneesta. Olin lähes koko viikon rauhallisin mielin, koska vauva liikkui hyvin ja muutenkin tuntui jotenkin siltä, että eiköhän pahimmat ajat ole jo takanapäin. Tänä aamuna ajattelin, että näin se elämä kostaa, kun hetkeksi rentoutuu. Nukuin viime yön levollisesti, mutta aamulla vessassa käydessä paperiin tarttui vaaleanpunaista limaa eli veristä valkovuotoa. Välitön paniikki . Rakenneultraan oli siinä vaiheessa neljä tuntia aikaa ja mies oli lähtenyt jo töihin. Yritin olla saamatta hysteeristä itkukohtausta, mutta tyyni olo oli tyystin kadonnut. Menin hetkeksi töihin, nieleskelin itkua ja sopersin pomolle jälleen kerran paniikissa, että vuodan verta ja saa nähdä meneekö tämä sittenkin kesken. Selkää alkoi särkemään heti, kun vuoto alkoi. Töissä pikkuhousunsuojaan oli tarttunut ruskeaa tuhrua, josta tiesin, että v

Whoa, we're half way there Whoa, livin' on a prayer Take my hand and we'll make it - I swear Whoa, livin' on a prayer Päässä on pyörinyt nyt jo kaksi päivää Bon Jovin kasariklassikko. Voi kun elämä olisikin niin helppoa, että otetaan kädestä kiinni tai laitetaan kädet ristiin ja kaikki järjestyy juuri niin kuin toivotaan. Ennustaja meistä ei ole kuitenkaan kukaan. Mutta tänään on rv 20+0 ja puolen välin krouvi on saavutettu. Fiilis on aika mahtava ja yhtäaikaa yritän edelleen jarrutella. Puolet matkasta on kuljettu - välillä riemusta kiljuen ja välillä pelkopeikkoa olkapäältä hätyytellen. On ihanaa huomata, että raskaana olen edelleen ja että päivä päivältä todennäköisemmältä näyttää se, että meille voisi tulla oma vauva kesällä. Silti en uskalla vielä hihkua onnesta (tai lähteä tarvikeostoksille...), koska toinen puolikas matkasta on vielä jäljellä. Nämä kuluneet 20 viikkoa ovat menneet yhtä aikaa yllättävän nopeasti ja järkyttävän hitaasti. Heinäkuu tuntu

Pahoittelut jo valmiiksi - nyt seuraa hieman tälle blogille epätavallista hehkutusta, joten hyppää yli, jos itsellä seinät kaatuu päälle (sitäkin on täällä nähty). Tänään alkoi maaliskuu, jo neljäs kokonainen kuukausi, kun saan olla raskaana. Odottavan aika on pitkä, mutta kyllä ne sekunnit, minuutit, tunnit ja päivät pikkuhiljaa vaihtuvat toisiksi. Valo lisääntyy uskomatonta tahtia ja pitkästä aikaa tuntuu hyvältä, kun vuodenaika vaihtuu. Kevään jälkeen tulee kesä ja kesällä meille voi syntyä vauva. Ihana ajatus. Viime kevät oli uskomattoman raskas, tässä vaiheessa takana oli kaksi keskenmenoa ja edessä ovulaation induktio yksityisellä klinikalla, joka sekin päättyi keskenmenoon. Jokainen kuluva päivä ja vaihtuva vuodenaika tuntui vievän meitä kauemmaksi unelmasta. Miten paljon onkaan tapahtunut yhdessä vuodessa. Tänään alkoi myös 20. raskausviikko eli olen tänään tasan rv 19+0. Se tuntuu paljolta! Raskauden puoliväliin on enää yksi viikko ja rakenneultrakin on ensi viikon perjan