Livin' on a prayer

Whoa, we're half way there
Whoa, livin' on a prayer
Take my hand and we'll make it - I swear
Whoa, livin' on a prayer

Päässä on pyörinyt nyt jo kaksi päivää Bon Jovin kasariklassikko. Voi kun elämä olisikin niin helppoa, että otetaan kädestä kiinni tai laitetaan kädet ristiin ja kaikki järjestyy juuri niin kuin toivotaan. Ennustaja meistä ei ole kuitenkaan kukaan.

Mutta tänään on rv 20+0 ja puolen välin krouvi on saavutettu. Fiilis on aika mahtava ja yhtäaikaa yritän edelleen jarrutella. Puolet matkasta on kuljettu - välillä riemusta kiljuen ja välillä pelkopeikkoa olkapäältä hätyytellen. On ihanaa huomata, että raskaana olen edelleen ja että päivä päivältä todennäköisemmältä näyttää se, että meille voisi tulla oma vauva kesällä. Silti en uskalla vielä hihkua onnesta (tai lähteä tarvikeostoksille...), koska toinen puolikas matkasta on vielä jäljellä. Nämä kuluneet 20 viikkoa ovat menneet yhtä aikaa yllättävän nopeasti ja järkyttävän hitaasti. Heinäkuu tuntuu olevan edelleen ikuisuuden päässä.

Kuitenkin, so far so good. Vauva potkii epäsäännöllisen säännöllisesti päivittäin (suurin mylläys tuntuu illalla ja on päiviä, jolloin potkuja tuntuu koko ajan ja sitten taas niitä hiljaisempia, ns. paniikkipäiviä). Tämän viikon suurin jännityksen aihe on tietenkin perjantain rakenneultra. Tuolloin olen viikolla 20+3 ja toivotaan, että kaikki olisi kunnossa. Enää ei tunnukaan riittävän se, että vauva on pelkästään elossa vaan olisihan se mukava kuulla, että kaikki sisäelimet ovat paikoillaan ja toimivat ja beibi muutenkin näyttäisi kasvavan hyvin ja olevan kaikilta osin normaali sikiö. Sukupuoltakin vähän jännätään, mutta tällä historialla se on täysin sivuseikka. Toki myönnän, että ehkä perjantaina vähän harmittaa, jos sukupuoli jää vielä arvoitukseksi.

Raskaus alkaa kuitenkin konkretisoitua päivä päivältä enemmän. Vatsa on jo sen verran suuri, että vahingossakaan minua ei voi luulla enää pelkästään lihoneeksi ja useampi ihminen on tullut onnittelemaan. Jaksan käydä edelleen joogassa, mutta tietyt liikkeet alkavat tuntua hankalilta ja huomaan, että joudun tekemään myönnytyksiä päivittäisessä arjessa (etanavauhti on näistä se yksi). Odottavan äidin rooli tuntuu edelleen välillä hankalalta - olinhan niin pitkään se keskenmenoja saava surkea nainen - ja minusta tuntuu, että totuttelemme edelleen ajatukseen, että meitä voisi olla kesällä kolme. Voi olla, ettei se valkene kunnolla vasta kuin sitten jos/kun kannamme vauvan kaukalossa kotiovesta sisään. 

Perjantaina tunsin muuten ensimmäisen potkun mahan läpi ja istuin pitkään tv:n edessä ja yritin saada vauvaa potkimaan lisää, mutta siihen yhteen kertaan se sillä kertaa jäi. Minä saan sentään päivittäisiä muistutuksia siitä, että sisälläni kasvaa uusi elämä, mutta mies tuntuu olevan edelleen ihan yhtä pihalla siitä, että nyt meille saattaisi ihan oikeasti tulla se kauan kaivattu ja pitkään odotettu ja välillä jo täysin utopistiselta tuntunut oma vauva.

Perjantai tule jo. Jospa unelma silloin tulisi taas hetken lähemmäksi todellisuutta, meille molemmille.