Keskenään

Niin vain kävi, että saimmekin toisen poikamme syliin jo reilu viikko sitten, 19.12. Siinä missä odottelimme uuden vuoden vauvaa, hän päättikin alkaa syntymään rv 38+1 ja lopulta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä reilu viikko sitten näki päivänvalon, juuri sopivasti ennen joulua.  Olin käsittämättömän onnellinen, kun viikon kestäneet ennakoivat oireet pitivät paikkansa ja synnytys käynnistyi keskiyöllä itsestään, ensin kivuliailla supistuksilla ja parin tunnin päästä siitä menikin jo vedet. Jorviin ehdin juuri ennen vesien menoa ja aamuun mennessä hieman laantuneet supistukset saatiin uudelleen käyntiin pienellä Cytotec-murusella. Olin koko iltapäivän kivuliaista supistuksista huolimatta hyvin skeptinen alatiesynnytyksen suhteen ja valmistauduin henkisesti sektioon. Iltaa kohden näytti kuitenkin siltä, että kehoni osasi kuin osasikin hommansa - omat supistukset voimistuivat, aukenin sentti sentiltä kohti tuota maagista kympin rajaa ja puoleenyöhön mennessä olin täysin auki. Siitä

On varmasti aika lopetella tämä blogi, koska en haluaisi aloittaa jokaista kirjoitusta pahoittelemalla sitä, että aikaa on mennyt taas monta viikkoa. Ajattelin kuitenkin päivitellä vielä näin toisen lapsen syntymään saakka hieman meidän kuulumisia ja mistä sitä tietää, jos äitiyslomalla iskisi kirjoitusvimma. Päivät ehtivät kääntyä marraskuusta joulukuuksi ja täällä eletään raskausviikkoa 36+3. Kävin maanantaina rv 36+0 synnytystapa-arviossa ja lääkärin ja kätilön kanssa yhdessä tehtiin synnytyssuunnitelmaa. Vauvalla oli kaikki hyvin, mutta sen verran iso poika sieltä on tulossa (maanantain painoarvio oli 3,3-3,4kg ja lääkäri arvioi, että kuukauden päästä paino on varmasti yli neljän kilon), että päädyimme kuitenkin ns. takaporttisektioon. Odotellaan nyt vielä rauhassa tämä joulukuu, josko synnytys käynnistyisi itsestään ja jos ei, rv 40+4 eli uuden vuoden puolella minua odottaa suunniteltu sektio. Tämä siksi, että edellisen sektion takia käynnistystä ei suositella enkä kyllä sellais

Tänään eletään rv 30+1. Viimeinen neljännes on virallisesti alkanut ja 10 viikon kuluttua vauva voi olla jo syntynyt. Tai sitten ei, voi olla, että tässä kärvistellään vielä 12 viikkoa. Tämän toisen (viidennen) raskauden viimeinen kolmannes on ollut selvästi esikoisen kolmannesta hankalampi. Henkisesti voin edelleen hyvin, mutta fyysisesti alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Maha on nyt suunnilleen yhtä suuri kuin esikoisesta ihan loppuvaiheessa ja jäljellä olisi vielä 2+ kuukautta laskettuun aikaan. Koska maha on iso, se painaa, kaikenlaisia selkä- ja lantiokipuja on käytännössä koko ajan ja närästys on infernaalista. Vauva on ollut oikein aktiivinen kohdussa, mutta tuntuu, että kaipaisin paljon enemmän lepoa kuin mitä nyt esikoisen hoidolta ja yöllisiltä seikkailuilta saan. Lisäksi esikoisen uhmaikä, joka alkoi mielestäni jo alkuvuonna, on vain pahentunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja tätä nykyä meillä taistellaan aivan kaikesta: syömisestä, nukkumisesta, vaatteiden pukemises

Radiohiljaisuudesta moi! Niin vain vilahti syyskuu ohi - maanantaina alkaa jo lokakuu ja alkaneet opinnot ovat pitäneet minut niin kiireisenä, että raskaus on ollut ajatuksissa jopa taka-alalla. Monta kertaa olen miettinyt, että pitäisi laittaa jotain ajatuksia blogiin. Mutta tuntuu, että kirjoitettavaa ei ole oikein ollut. Tänään on rv 26+5 ja pystyn (onneksi) elämään täysin normaalia elämää. Satunnaisia harjoitussupistuksia ja lantiokipuja lukuunottamatta arki rullaa normaalisti ja toivottavasti näin jatkuu myös, kun reilun viikon päästä pyörähtää käyntiin viimeinen kolmannes. Olen keskittynyt tässä kuussa jälleen kaikkeen muuhun kuin tulevaan vauvaan: opintoihin, esikoiseen, arjen pyörittämiseen. Vauva kulkee menossa mukana ja koska oma vointi on edelleen suhteellisen hyvä, huomaan, että syksy on jo pitkällä ja laskettuun aikaan on enää 3 kuukautta. On siis mahdollista, että vauva on sylissä jo ennen vuoden loppua ja siihen tuntuu olevan yllättävän lyhyt aika.  Edelleen jaksan i

Rv 23+2 täällä moi ja nyt voin sitten sanoa, että raskaus alkaa tuntua. Kirjaimellisesti. Aloitin tällä viikolla vihdoin kunnolla opintovapaan aikana tekemäni opinnot. Todella pitkä kesätauko on ohi ja olo sen mukainen. Kesällä ehdin rentoutua, levätä voinnin mukaan ja ajattelin, että kylläpä olen helpolla päässyt tässä raskaudessa. Ehkä juuri siksi, koska kiire ja stressi ovat loistaneet poissaolollaan?  Nyt tilanne on eri. Olen joutunut kiirehtimään paikasta toiseen tässä kolmen päivän ajan, kävellyt pitkiäkin matkoja raahaten tavaroita mukana ja päivät ovat olleet pitkiä. Iltaisin tietysti vielä peruskuviot esikoisen kanssa. Harjoitussupistukset alkoivat heti maanantai-iltana eivätkä nyt oikein hellitä. Koko ajan kiristää, yöllä tuntuu etten saa levättyä kun maha kovettuu vähän väliä ja närästys vaivaa erityisesti iltaisin. Onneksi meno rauhoittuu tämän ensimmäisen hektisen viikon jälkeen, mutta vähän mietityttää tämä syksy ja se, miten jaksan vielä neljä pitkää kuukautta, jos h

Vaikka tämä toinen (viides) raskaus on ollut hyvin erilainen kuin esikoisen odotus, odotin silti tuota raskausviikon 22 täyttymistä. Nyt syntymätön lapsemme ei voi mennä enää kesken ja näiltä viikoilta lähtien äitiyspolilla ei suhtauduta mahdollisiin ongelmiin enää "emme valitettavasti voi tehdä mitään" -asenteella. Raskausviikolla 17 esikoinen uhmakohtauksessaan tönäisi mahaani niin, että sain muutaman kivuliaan supistuksen ja silloin äitiyspolille soittaessani kätilö totesi vain, että vaikka sikiö lähtisikin tämän seurauksena syntymään, he eivät tilanteelle mitään voisi ja siksi tarkistukseen tuleminenkin on turhaa. Nyt niin ei onneksi enää ole. Kävin eilen neuvolassa ja sain raskaustodistuksen. Nyt voimme sitten hakea äitiysavustusta, äitiys- ja vanhempainrahaa ja lapsilisää. Päätimme, että emme ota tällä kertaa äitiyspakkausta, vaan otamme avustuksen rahana. Olen käynyt tässä elokuussa läpi kaikki esikoisen vaatteet, niitä on joka koossa (56-92) niin reilusti, että tarv

Kirjoitan tänään aiheesta, joka ei mielestäni oikeasti kuulu lapsettomuus- tai keskenmenoblogiin. Meitä ja teitä on niin paljon, ihmisiä, naisia, miehiä, jotka toivoisivat vauvaa syliin kärsien suunnattomia tuskia, koska raskaus ei ala tai raskaudet päättyvät keskenmenoon. Jos raskaus vihdoin saa alkunsa ja jatkuu alkua pidemmälle, tärkeintä on saada elävä ja terve lapsi syliin ja tällöin lapsen sukupuolella ei ole mitään väliä. Jos siis elät juuri tuota tuskaista elämänvaihetta, jossa haluaisit lapsen - tytön, pojan, inter- tai muunsukupuolisen - niin älä lue pidemmälle. Tänään nimittäin ajattelin hieman raapaista pintaa aiheesta, mitä on saada kuulla olevansa äiti pienille pojille. Uskon, että myös tyttöjä saaneet äidit voivat samastua aiheeseen, vaikkakin tyttöjen äidit tuskin saavat yhtä paljon pahoittelevia katseita ja kommentteja, ehkä ennemminkin tyttöjen isät.  Tänään eletään rv 21+2. Vauvan liikkeet tuntuvat yhä vahvempina ja yhä useammin, vatsa kasvaa ja kaikki vaikuttaa

Eilen koitti jännityksellä odotettu rakenneultra. Mies pääsi ensimmäistä kertaa tämän toisen vauvan ultraukseen mukaan ja olipa mukavaa, kun olimme molemmat katsomassa, mitä vauvalle kuuluu. Erityisesti minua jännitti se, että vaikka tunnenkin vauvan liikkeitä päivittäin, tunnen niitä yhä melko epäsäännöllisesti ja potkut ovat lähes poikkeuksetta vaimeampia kuin esikoisen odotusaikana. Onneksi kätilö totesi välittömästi ultrauksen aloitettuaan, että istukka on suoraan kohdun etuseinässä. Se peittää käytännössä koko etuvatsan alueen ja siksi potkut ovat tuntuneet vain kyljissä ja ihan alhaalla ja voi olla, että menee vielä aikaa, että liikkeet voimistuvat kunnon potkuiksi. Huokaisin helpotuksesta, koska olin kehitellyt päässäni jo kaikenlaisia kauhukuvia siitä, miksi vauva ei liiku enempää. Itse asiassa kätilö oli sitä mieltä, että vauva oli hyvinkin aktiivinen, en vain pysty tuntemaan liikkeitä (vielä) paksun istukan läpi. Kaikki rakenteet olivat onneksi kunnossa. Kätilö mittaili

Tämä oli ehkä paras kesä pitkiin aikoihin. Saimme lomailla yhteensä kuusi viikkoa perheen kanssa yhdessä ja kokea vaikka mitä. Eilen istuimme yhdessä pojan makuuhuoneessa hänen iltapuuhiensa aikana ja kävimme läpi kesän parhaat ja oli vaikea valita - niin monta mukavaa hetkeä tähän kesään sisältyi. Tuntuu, että joka kesä olen odottanut vain jotakin: raskautta, vauvan syntymää, töiden alkua. Tänä kesänä olen pitkästä aikaa vain nauttinut. Kaikesta muusta siis paitsi tappohelteistä. Rakas poikamme täytti kaksi vuotta heinäkuun 23. ja viikkoa myöhemmin vietimme kokonaisen juhlaviikonlopun kaksien synttärijuhlien merkeissä. Hikisistä tunnelmista huolimatta päivät olivat täynnä naurua, lapsen riemua, ystäviä, perhettä ja hyvää ruokaa. Stressasin synttärijuhlia jonkun verran etukäteen, mutta aina siitä tulee niin hyvä mieli jälkikäteen, kun on jaksanut nähdä vaivaa ja vieraat viihtyvät.  Raskaus etenee omalla painollaan. Tänään kääntyi 20. raskausviikko, viikon päästä ollaan jo puoliväli

Kävin eilen sokerirasitustestissä. Esikoista odottaessa sain raskausdiabetesdiagnoosin raskausviikolla 26 ja tästä syystä tiesin, että testi tulee jo heti tähän toisen kolmanneksen alkuun. Paasto meni helteestä huolimatta yllättävän hyvin, mutta huono olo ehti iskeä, kun pääsin labraan ja erityisesti sokerilitkun jälkeen kuumassa odotushuoneessa odotellessa olin todella huonovointinen. Huimasi ja heikotti - syömättömyys, helle ja raskaus eivät todellakaan sovi yhteen. Toisen tunnin aikana olo kuitenkin koheni ja pääsin kotiin syömään. Sain tulokset onneksi heti tänä aamuna toisessa neuvolassa. Tämä raskaus näyttää joiltain osin toistavan täysin esikoisen kaavaa eli tulokset olivat lähes identtiset. Paastoarvo oli 5,3 eli taas täysin siinä rajalla, seuraava arvo 5,9 ja viimeisen tunnin arvo 5,6. Eli jälleen kerran tuo paastoarvo oli se, joka jäi siihen rajalle keikkumaan ja toi toistamiseen raskausdiabetesdiagnoosin. Osasin odottaa sitä, mutta pettynyt olen silti. Painoa on tullut kok

Kesä ja loma ovat imaisseet mukanaan. Niin, etten ole ehtinyt tänne Bloggeriin, vaikka monta kertaa olisi ollut kaikenlaista kirjoitettavaa. Toisaalta aika kuluu nyt entistä nopeammin, kun ollaan reissattu kotimaassa ja pian taas lyhyellä ulkomaanreissulla ja tänään eletään np-ultran mukaan jo raskausviikkoa 15+2. Olen voinut hävyttömän hyvin. En edes tiennyt, että raskausaika voisi olla tällaista - oireita ei käytännössä ole, mitä nyt tietysti ruoka maistuu tasaisin väliajoin. Esikoisesta jo melkein näillä viikoilla vaivanneet liitos- yms. kivut ovat loistaneet poissaolollaan ja väsymyskin on hävinnyt. Ainoa ikävä raskausoire on jatkuva pissahätä, joka herättää erityisesti öisin, mutta onhan tämä nyt ihan käsittämätöntä, miten helpolla olen päässyt.  Samalla tietysti koko ajan pelottaa, että vieläkö kaikki voi olla hyvin. Esikoista odottaessa olin vielä näillä viikoilla todella pahoinvoiva. Nyt voin jopa välillä unohtaa olevani raskaana, niin hyvävointinen olen ollut. Esikoisesta

Niskapoimu-ultrasta on jo yli viikko, tänään on ultran uuden ajanlaskun perusteella rv 13+4. Toinen kolmannes on kai virallisesti alkanut ja raskautta alkaa olla lähes mahdotonta peittää. Silti huomaan, että välillä pelko raskauden normaalista etenemisestä edelleen nostaa päätään. Epäilen tunteneeni viime viikolla ensimmäiset liikkeet. Tiedän, että joku sanoo heti, että se on mahdotonta, mutta tunsin esikoisestakin liikkeet jo rv 14+, joten olen lähes 100% varma, että viime viikolla rv 12+ tuntemani hipaisut olivat ihan oikeita liikkeitä.  Nyt niitä ei tietenkään ole pariin päivään tuntunut enää ollenkaan. Samalla koko alkuraskauden erityisesti öisin vaivannut rintojen arkuus vaikuttaa olevan tipotiessään. Pahoinvointia on vielä vähän, mutta ei mitään jatkuvaa, voimat vievää kuvotusta. Huomaan olevani toista kertaa siinä ahdistavassa vaiheessa, jossa toistuvat ultrat ovat nyt taaksejäänyttä elämää, eletään jo riskiviikkojen paremmalla puolella, mutta koska liikkeet eivät vielä tunn

Eilen oli jännityksellä odotettu niskaturvotusultra. Viikon alussa ollut paniikkifiilis oli vähän laantunut, kun kivut helpottivat ja parina huonosti nukutun yön jälkeisenä aamuna olin niin pahoinvoiva, että halusin uskoa, että kaikki olisi hyvin. Ja kaikki oli. <3 Jouduin ultraan yksin, koska mies oli vasta tulossa työmatkalta kotiin ja esikoinen oli hoidossa. Hävetti istua yksin aulassa, jossa kaikki muut olivat pariskuntia. Tuntui, että minua katsottiin säälivästi ja kirosin mielessäni miehen aikatauluja. Mutta heti kun pääsin kätilön huoneeseen ja saimme ruudulle sikiön, joka näytti jo ihan vauvalta, pomppi menemään ja sydän sykki vimmatusti, minua ei enää haitannut olla ultrahuoneessa vain kätilön kanssa. Kävimme rauhassa läpi sormet, varpaat, sydämen, aivot, mahalaukun ja kätilö mittasi niskaturvotuksen (1,2mm eli kaikki kunnossa), kuunteli sydämensykettä (syke oli 154) ja lopuksi otti pää-perämitan.  Koon suhteen tuli pieni tenkkapoo. Vauva oli jo 5,9cm pitkä eli vastasi

Kaksi viikkoa näyttää olevan myös tässä raskaudessa se aika, kun jaksan pitää pääni kasassa ja uskotella itselleni, että kaikki on hyvin. Sen jälkeen ei sitten uskoa enää riitäkään. Viimeisimmästä ultrasta on nyt liian kauan. Liian kauan, että jaksaisin uskoa, että kaikki on hyvin (mikä on ihan hölmöä, koska kuten edellisessä postauksessa kerroin, lääkäri oli jo rv 9+0 oikein luottavainen). Jos np-ultra olisi ensi viikolla, olisin varannut jo viikonlopun aikana tälle päivälle ylimääräisen ultran. Mutta koska niskapoimu-ultra on torstaina, en näe siinä mitään järkeä, että kävisin tänään ultrassa ja kolmen päivän päästä uudelleen. Joten kituutan eteenpäin, vaikka koko ajan pelottaa, että vieläkö kohdussa on elämää. Pahoinvointi on hieman laantunut, mutta suurin huolenaiheeni alkoi lauantaina. Jatkuva, jomottava kipu oikeassa nivusessa levisi sunnuntaina koko alavatsaan ja viime yönä särki jo toden teolla myös selkää. Mitään vuotoja ei ole tullut, mutta tuntuu, että rakko ei tyhjene k

Blogissa on ollut taas aivan luvattoman hiljaista. Viimeinen työviikko toi tullessaan kamalan määrän kiireitä ja sitten kun loma alkoi, lähdimme saman tien viikon etelänlomalle nollaamaan aivoja. Tuli tarpeeseen, vaikka olen aiemminkin todennut, että matkustaminen alkuraskaudessa ja gluteenittoman ruokavalion noudattaminen ei ole mikään paras mahdollinen kombo ulkomailla.   Tänään eletään rv 10+3. Kävin tänään seulontaultraan liittyvässä verikokeessa ja toimitin virtsanäytteen ja ensi viikon torstaina on sitten vuorossa np-ultra. Juuri ennen lomaa kävin rv 9+0 lapsettomuuslääkärillä toivottavasti viimeisessä ylimääräisessä ultrassa, ja siellä oli onneksi kaikki hyvin. Sikiö oli kasvanut juuri mallilleen eli vastasi jälleen kerran täysin viikkoja ja sain kuulla sydämen sykkeenkin ja nähdä vauvan ensimmäiset vilkutukset. Lääkäri oli täysin vakuuttunut siitä, että synnytän uutena vuotena, keskenmenon riski rv 9 on kuulemma jotain 0,5% luokkaa ja olenhan aiemminkin saanut kaikki kesken

Tänään oli ensimmäinen neuvola ja sain onneksi terveydenhoitajakseni saman naisen, joka toimi myös esikoisen raskausaikana terkkarinani. Ei tarvinnut aloittaa koko meidän tarinaa ihan alusta ja keskityimme tänään käymään läpi ei-niin-onnistunutta esikoisen synnytystä sekä itselleni henkisesti hankalaa vauva-aikaa.  Totesimme molemmat, että jos seuraavalle neuvolakerralle pääsen (eli en saa keskenmenoa tässä välissä), pohdimme silloin, että teemmekö lähetteen vauvaperheterapeuttiseen työhön, kuten esikoisen raskausaikanakin, nyt vain hieman eri syistä. Lisäksi terkkari totesi myös, että sektiosynnytyksen vuoksi joudun pääsen joka tapauksessa synnytystapa-arvioon ja lupasi tehdä lähetteen myös pelkopolille, koska näin uuden raskauden alettua olen käynyt paljon mielessäni epäonnistunutta synnytystä läpi. Jos jotakin, toivoisin nyt toisella kierroksella sekä edes hieman eheyttävämpää synnytyskokemusta että vähän paremmin onnistuvaa imetystaivalta, mutta voi olla, että kumpikaan toiveist

Aika kuluu tässä viidennessä raskaudessa todella paljon nopeammin kuin kertaakaan tätä aiemmissa. Ehkä se johtuu siitä, että päivät ovat niin täynnä tekemistä: töitä, lapsenhoitoa, kotitöitä, yleistä aikataulujen kanssa säätämistä. Ehdin murehtia raskauden jatkumista, oireita tai niiden puuttumista hyvin vähän, kun koko ajan on kiire. On myös helpompaa olla raskaana, kun takana on yksi onnistunut raskaus - toisaalta tuntuu, että ehkä tämäkin voi onnistua kun edellinenkin onnistui ja toisaalta keskenmeno ei tunnu samalla tavalla maailmanlopulta, koska kotona on jo yksi lapsi, vaikka tietysti iso suru olisikin.  Kiireen kääntöpuolena on se, etten ehdi levätä ollenkaan. Ja se on oikeasti iso ongelma oman voinnin kannalta. Pahoinvointi vaivaa pitkin päivää, mutta töissä on silti käytävä. Esikoista odottaessa jaksoin töissä, kun odotin vain sitä, että pääsen loppuillaksi sohvalle makaamaan. No, nythän kiiruhdan töistä kotiin ja äkkiä lasta hakemaan ja sitten ulkoillaan (ja tottakai nämä l

Niinpä vain näkyi aamun ultrassa pieni 10-millin mittainen ihmisen alku, yksi läpättävä sydän ja koko täysin viikkoja 7+0 vastaten. Olen niin onnellinen, vaikka onhan tämä vasta ensimmäinen erävoitto. Varasin saman tien ajan kahden viikon päähän eli rv 9+0 ultraan, koska kuten ultraava lääkäri sanoi, toistuvien keskenmenojen paras hoitomuoto on TLC ja näin se taitaa olla. Jatkan nyt keltarauhashormonia ja mini-ASAn ottamista, keltarauhasta syön aina tuonne rv 11-12 saakka ja aspiriinia raskausviikolle 20. Laskettu aika on 4.1.2019, jos sinne asti päästään ja kaikki menee hyvin. Toivotaan, että kuvotus jatkuu ja vuodenvaihteessa meidän kolmen tiimistä tulee neljä. Hyvin vaikea on uskoa, että näin helposti vain meille annettaisiin toinen onnistunut raskaus putkeen, mutta yritän nauttia tästä hetkestä ja olla maalamatta piruja seinille.  Nyt kun jaksaisi vielä pari viikkoa töissä, niin sitten pääsisi ansaitulle kesälomalle ja pidättelemään oksennusta työpaikan sijaan kotisohvalle. 

Anteeksi hiljaiseloni, täällä eletään rv 6+3.  Viimeisen postauksen jälkeen oireet ovat taas palanneet, hiipuen välillä lähes olemattomiin ja palanneet sitten taas jälleen. Yritän luottaa siihen, että kyseessä on normaali oireiden vaihtelu näin alkuraskaudessa. Kestokuvotus alkoi aika lailla tasan 6+0. Sitä ei pääse nyt karkuun oikein ollenkaan - aamulla kuvottaa, ennen ruokaa kuvottaa vielä enemmän, ruuan jälkeen on hetken hyvä olo ja sitten se taas palaa. Illalla ennen nukkumaanmenoa vasta kuvottaakin ja yöllä herään hikisenä pahaan oloon. Voi tätä autuutta. Silti olen onnellinen: ehkä kuvotus kertoo siitä, että kaikki on hyvin. Tänä viikonloppuna alkanut ennätyksellinen toukohelle ei oikein auta tilannetta. Kuumuus vahvistaa oireita ja pahoinvointi pysyisi parhaiten poissa syömällä jatkuvasti, mutta kuka tällaisessa kuumuudessa haluaa syödä? On myös hyvin erilaista kärsiä raskauspahoinvoinnista, kun kotona vipeltää loppumattomalla energialla varustettu taapero. En pääse lepääm

Tällä hetkellä harmittaa koko raskaus. Olen ollut todella oireeton jo monta päivää. Enää en voi sanoa millään mittapuulla, että tämä raskaus muistuttaisi esikoisen odotusaikaa - ei, mielessä pyörivät kolmen-neljän vuoden takaiset keskenmenneet raskaudet ja niiden oireettomuus juuri samassa vaiheessa. Viime viikolla minua paleli iltaisin, jouduin ravaamaan vessassa ja heräsin kahtena yönä syömään. Nyt kaikki nuo oireet ovat poissa: kuvottanut minua ei ole kolmeen päivään, voin pitää pitkiäkin taukoja ruokailuissa ilman hätää ja yöt nukun ilman tarvetta nousta vessaan tai syömään pahoinvoinnin takia. Lisäksi eilen alkoi samanlainen riistävä alaselkäkipu kuin muissakin keskenmenneissä raskauksissa. Tiedän liian hyvin, mitä oireiden hiipuminen - ei äkillinen häviäminen vaan asteittainen hiipuminen - tarkoittaa. Sitä, että kohdussa tuskin on enää mitään eläväksi kelpaavaa. Varhaisultraan on vielä kymmenen päivää. Kymmenen pitkää päivää on kärvisteltävä tämän oireettomuuden kanssa. Sur

Tänään vaihtui 6. raskausviikko. Aika tuntuu menevän toisella (viidennellä?) kierroksella paljon nopeammin kuin aiemmin. Taapero pitää kiireisenä, samoin työt. Reissun jälkeen olin huolissani oireiden puuttumisesta. No, keskiviikkona tuttu kuvotus palasi eikä ole lähtenyt enää sen jälkeen. Kahtena yönä olen noussut syömään, koska pahoinvointi ei ole antanut enää nukahtaa ja aamuisin yökin ennen kuin saan ruokaa suuhun. Iltapäivisin olen ollut käytännössä oireeton, iltaisin taas väsyttää jo kahdeksalta (toki yöllisillä heräämisillä on varmasti osansa tähän). Nivusia jomottaa edelleen välillä todella kovaa ja toisin kuin edellisessä raskaudessa, palelen varsinkin iltaisin aivan hirveästi. Normaalisti nukun pelkissä alusvaatteissa, nyt olen kömpinyt illalla miehen viereen pitkähihaisessa yöpaidassa ja kaivautunut kahden untuvapeiton alle vain herätäkseni edelleen siihen, että palelee. Tänään alkoi myös särkeä pahaenteisesti oikeaa ohimoa, voi älä anna migreenin tulla vieraaksi tähä

Taidan toistaa itseäni . Kuten edellisessä postauksessa totesin, tarkoitus oli tehdä torstaina, päivää ennen virallista testipäivää raskaustesti, todeta, että hukkaan meni tämäkin ovulaation induktio ja lähteä Keski-Eurooppaan viettämään pitkää vappuviikonloppua miehen, pojan ja miehen vanhempien kanssa. Olin ajatellut jälleen kerran nauttia lasin jos toisenkin valkoviiniä helteisessä (!) illassa. No, toisin kävi. Torstaiaamuna liian kirkkaassa kylpyhuoneen valossa kello viiden aikaan aamuyöstä heräsin näkyyn, jossa Clearbluen raskaustestiin piirtyi selvä plussa ja heti perään PregCheckin raskaustestiin ilmestyi selvä toinen viiva. Ei mitään haamuja, joita olisi pitänyt valon alla erikseen tarkastella vaan täysin selkeät plussat. Menin miehen viereen makaamaan, en tietenkään nukkunut enää silmäystäkään sen jälkeen. Perjantaina, virallisena testipäivänä ja laskujeni mukaan raskausviikolla 4+0 tein vielä Clearbluen digitestin ja sain seuraavan tuloksen: Olin aika yllättynyt, e

Piinapäivien sijaan on ollut aika ankeaa. Tai no valehtelen hiukan. Muuten elämässä menee itse asiassa todella hyvin, on monta asiaa olla onnellinen juuri nyt (ja ihana pieni 1v9kk-ikäinen poika on yksi niistä!). Mutta vauvaprojekti #2 polkee paikallaan. En ole jaksanut piinailla, koska jo viime viikon lopusta saakka on tuntunut siltä, että menkat saattaisivat alkaa hetkenä minä hyvänsä. Eilen ja tänään jomotus alaselässä ja nivusissa on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, etten jaksaisi edes testata. Mutta haluan lopettaa Terolutit heti, kun tiedän, että plussa ei ole enää mahdollinen, jotteivät ne ainakaan siirtäisi kuukautisten alkamista turhaan. Ajattelin kaivaa tikun esille huomisaamuna, virallinen testipäivä olisi vasta perjantaina, mutta kyllähän raskaus testissä huomenna näkyisi jos olisi näkyäkseen. Plussaan en usko sekuntiakaan. Mitään raskausoireita ei ole, kaikki menkkaoireet sen sijaan ovat: munasarjoihin sattuu, alaselkää särkee ja naama kukkii (yäk).   Totesimme viim

Kävin keskiviikkona follikkeliultrassa, nyt jo kolmannen kerran. Gynekologi oli yltiöpäisen positiivinen. Kuulemma viime kierrossa muutamaa päivää ennen testipäivää saatu himmeä plussa lupaa hyvää, kohdun limakalvo näytti hyvältä (8mm kp 11) ja vielä varmuuden vuoksi se nesteultrattiin, jotta gynekologi olisi saanut häivytettyä epäilyksiäni mahdollisista sektion ja kaavintojen jälkeisistä kiinnikkeistä (niitä ei ollut). Vasemmalla puolella ollut munarakkula oli 24mm ja sain ohjeeksi ottaa Ovitrelle-irroituspiikin saman tien vielä ultrauksen jälkeen. Loppukiertoon sain Terolut-kuurin keltarauhasta tukemaan.  Perjantaina, kaksi päivää ultran jälkeen tuli ovulaatio, harvinaisen kipeä sellainen. Ja nyt sitten taas odotellaan. Laadittiin gynekologin kanssa sotasuunnitelma. Vielä toukokuussa kokeillaan yksi induktio, jos tästä kierrosta ei tärppää (miten lapsettomuuslääkäri jaksaa uskoa plussaan, kun minä en - oli taas aivan vakuuttunut, että sotasuunnitelmaa ei tarvita) ja kesäkuussa

Minut on vallannut tappiomieliala. Kaveripiirissä eletään (taas) vauvabuumia. Viimeisetkin lapsettomat kaverit joko odottavat esikoistaan tai ovat juuri saaneet vauvan ja toista lasta odottavat jo sellaiset ihmiset, jotka saivat esikoisen meidän jälkeen. Se tuntuu niin epäreilulta - mehän olisimme toivottaneet uuden raskauden tervetulleeksi jo viime kesänä, miksi ihmiset, jotka alkoivat pohtimaan raskautumista tämän vuoden puolella ovat jo raskaana ja minä edelleen en? Itkettää. Miksi minun pitää olla tällainen epäonnistuja? Miksi en onnistu missään äitiyteen liittyvässä: vauvanalut joko kuolevat kohtuuni tai sitten en tule raskaaksi. Synnyttämisessä ja imetyksessäkin epäonnistuin. Naiseuttani koetellaan jälleen; haluaisin olla kuten muutkin kunnon naiset, mutta kun en vain ole. Ja samalla olen alkanut pohtimaan sitä, että miten pitkälle ja miten pitkään itseään kannattaa kiusata. Kaikki lähti siitä, kun saimme torstaina miehen kanssa aikaan kunnon riidan. Minun ajatukseni ovat

Kuukautiset alkoivat sunnuntaina, päivän myöhässä. Todellinen jännitysnäytelmä tästä kierrosta melkein kehkeytyikin, kun viime torstaina, kolme päivää ennen virallista testipäivää, sain Clearbluen early detection -testiin aamun varhaisina tunteina haalean, mutta selvän toisen viivan. Piti ihan herättää mieskin tuota viivaa katsomaan ja voi kun hetken jo sydämessä iloisesti läikähti. Iltapäivällä testasin vähemmän herkällä testillä negatiivisen. Tiesin heti, että tuskin tässä raskaana ollaan. Kiirastorstain iltana olin työkavereiden kanssa ulkona syömässä ja ärsyttää, että käytin ison osan illasta sen pohtimiseen, että miten saisin kuohuviinilasia tyhjennettyä ilman, että oikeasti joisin siitä. Kaikenlaista hullua yksi haalea viiva saakaan aikaan. Perjantaiaamuna testi näytti taas tyhjää. Negatiivista. Lauantaina en enää edes testannut, nautin illalla usemmankin lasin viiniä ja sunnuntaina alkoivat kuukautiset, päivän myöhässä. Mitä sitten tässä kierrossa tapahtui? Ensin uskoin

Olon ollessa juuri sellainen kuin aina muutamaa päivää ennen menkkoja (hormonifinni, check!, menkkakivut, check!, rintojen epämääräinen pakotus, check!, ärtynyt olo, check!), pohdin tällä hetkellä kovasti sitä, että mikä on nyt muuttunut. Vuosina 2014-2015 tulin raskaaksi neljä kertaa. Puolentoista vuoden aikana onnistuin raskautumaan kolmesti luomusti ja kerran ovulaation induktiolla. Noista neljästä raskaudesta seurasi yksi elävä lapsi.  Nyt olemme yrittäneet heinäkuusta saakka. Mahdollisuuksia raskautua on ollut 8 kertaa (pitkien kiertojen vuoksi ei yhdeksää). Kahdeksan ovulaatiota, jotka olen bongannut, viimeiset kaksi niistä lääkkeillä ja ultrilla avustettuja ja täysin varmoiksi todettuja. Olemme tehneet kaiken samalla kaavalla kuin silloin, kun muutama vuosi sitten onnistuin raskautumaan lähes joka toisessa kierrossa. Ja nyt ei mitään. Ei haamun haamua testissä. Kertaakaan en ole edes epäillyt olleeni raskaana, yhdelläkään kerralla menkat eivät ole päässeet yllättämään. En

Heräsin yöllä kipuun. Kohtua vihloi ja jomotti, tuntui pahalta ja unen seasta tunsin, että onpa outoa, sitten nukahdin uudelleen. Aamulla ei ollut ensin mitään. Nyt tuntuu siltä kuin menkat olisivat alkamassa hetkenä minä hyvänsä. Kohtua polttelee, munasarjat ovat kuin tulessa, alaselkää särkee. Mutta nyt on dpo6. Mitä ihmettä? Plussaan en enää usko, koska kipuilen jo tässä vaiheessa kiertoa (kp 19), mutta joudunko nyt sitten elämään menkkakipujen kanssa viikon ennen kuin menkat todella alkavat? Vai jääkö luteaalivaihe poikkeuksellisesti liian lyhyeksi ja nämä kivut enteilevät jo aiemmin alkavaa vuotoa? Olen joutunut olemaan koko viikon poissa töistä todella sitkeän viruksen takia, joka on pitänyt yllä lämpöä, tukkoista oloa ja yskää. Kävin eilen kolmatta kertaa työterveydessä ja kaikkien mahdollisten tutkimusten jälkeen (tulehdusarvot, influenssa- ja streptokokkikokeet, poskionteloiden röntgen) minusta ei löytynyt mitään. Lääkäri mittasi kuumeen, mittari näytti 37,4 ja totesi, ett

Täällä eletään ovulaation jälkeistä aikaa. Oman mausteensa tilanteeseen tuo se, että makaan tällä hetkellä kotona nuhakuumeessa ja harmittaa, että tämäkin kierto menee varmasti harakoille, koska mikä alkio nyt hedelmöittyisi saati kiinnittyisi, kun pärskin, yskin ja palelen peiton alla. Tämä on toinen kierto, kun ovulaatio saatiin aikaan ensin alkukierrossa letrozoleja syömällä ja viimeisteltiin Ovitrelle-pistoksella. PCO-tyyppisten munasarjojen vuoksi hakeuduttiin jo alkuvuodesta lapsettomuuslääkärin pakeille, koska tiesin, että mahdollisuuksia raskautua oli harvassa pitkien, epäsäännöllisten kiertojen takia ja viidennen raskauden yrittäminen alkoi jo reilun puolen vuoden jälkeen rasittaa. Pikkulapsiarjessa jatkuva ja usein turhauttavan epämääräinen ovulaation metsästys tuntui yksinäiseltä puuhalta ja minua lohdutti ajatus siitä, että ovulaatio olisi mahdollista ajoittaa optimaalisesti kierron päivälle 14. Oloni hedelmättömyyshoitojen suhteen on ristiriitainen. Tiedän, että moni

Täällä ollaan, onko siellä enää ketään? Aikaa on ehtinyt vierähtää melkein vuosi viimeisestä blogipostauksesta. Ajattelin jo yhdessä vaiheessa, että hävitän koko blogin bittiavaruudesta, hyvästelen sen hyvillä mielin, koska keskenmenojen sävyttämään elämänvaiheeseen ei ole ikävä. Ja silti. Tulihan se ikävä, kirjoittamisen ikävä, erityisesti nyt, kun olemme tavallaan palanneet lähtöruutuun ja toisaalta se tie on jo osaltamme kuljettu loppuun. Täysin lapsettomia meistä ei enää saa ja keskenmenoillekin olen antanut luvan tulla, jos ovat tullakseen. Kuten huomaatte, blogin ulkoasu on muuttunut, samoin kuvaustekstit, koska pikkulapsiarkeahan meillä eletään ja samalla haaveillaan siitä toisesta lapsesta, minä ehkä vielä enemmän kuin mies. Pikku Kakkonen rytmittää elämäämme näinä päivinä, kun kotona vilistää kohta 1v ja 8kk ikäinen pieni mies. Aamutohinoissa avaamme usein television ja tutut Pikku Kakkosen sävelet saavat pienen touhottajan hetkeksi pysähtymään ja tanssimaan tunna