Täällä eletään ovulaation jälkeistä aikaa. Oman mausteensa tilanteeseen tuo se, että makaan tällä hetkellä kotona nuhakuumeessa ja harmittaa, että tämäkin kierto menee varmasti harakoille, koska mikä alkio nyt hedelmöittyisi saati kiinnittyisi, kun pärskin, yskin ja palelen peiton alla.
Tämä on toinen kierto, kun ovulaatio saatiin aikaan ensin alkukierrossa letrozoleja syömällä ja viimeisteltiin Ovitrelle-pistoksella. PCO-tyyppisten munasarjojen vuoksi hakeuduttiin jo alkuvuodesta lapsettomuuslääkärin pakeille, koska tiesin, että mahdollisuuksia raskautua oli harvassa pitkien, epäsäännöllisten kiertojen takia ja viidennen raskauden yrittäminen alkoi jo reilun puolen vuoden jälkeen rasittaa. Pikkulapsiarjessa jatkuva ja usein turhauttavan epämääräinen ovulaation metsästys tuntui yksinäiseltä puuhalta ja minua lohdutti ajatus siitä, että ovulaatio olisi mahdollista ajoittaa optimaalisesti kierron päivälle 14.
Oloni hedelmättömyyshoitojen suhteen on ristiriitainen. Tiedän, että moni ajattelee, että hätiköimme. Jos esikoinen olisi syntynyt ensimmäisestä alkaneesta raskaudesta jo vuonna 2014, jaksaisin varmasti odottaa ja ajattelisin, että toinen vauva tulee kun on tullakseen. Kolme keskenmenoa ja pelko kokonaan lapsettomaksi jäämisestä jättivät kuitenkin jälkensä ja tiedän, että toisen lapsen saaminen on ihan yhtä arpapeliä kuin edelliselläkin kerralla. Haluaisin tulla raskaaksi, koska tiedän, että siitä ne meidän todelliset piinapäivät vasta alkavatkin.
Kolmas ja viimeinen keskenmennyt raskauteni alkoi keväällä 2015 ovulaation induktiolla toisesta induktiokierrosta. Kai siksi vertaan tätä toista induktiokiertoa nyt tuohon ja samalla toivon, että raskaus alkaisi tästä kierrosta ja samalla pelkään, että jos raskaus vihdoin alkaisi, sekin menisi kesken. Kuten lääkäri totesi: sitä jaksaisi odottaa, jos olisi varmuus edes jostain. Joku voisi luvata, että x vuoden kuluttua saatte toisen lapsen.
Tutun lääkärin kanssa juttelimme myös tulevasta. Kevät etenee ja induktiokiertoja ei kannata montaa enää kokeilla. Viimeksi puhuimme 3-4 kierrosta, itse ajattelen ehkä niin, että kokeilemme tämän kierron jälkeen vielä kerran letrozoleilla. Sen jälkeen en tiedä. Ehkä inseminaatio tai kaksi, sitten kesä taukoa ja syksyllä järeämmillä aseilla vauvanyritykseen? Itse haaveilen vielä siitä, että raskautuisin ihan ns. luomusti, mutta samalla ymmärrän, että voi olla, että päädymme IVF:ään. Olen varmasti valmis kokeilemaan kaikkea, jos raskautta ei kuulu, mutta samalla mietin, että miten pitkälle sitä on valmis menemään. Ja saako toista lasta edes yrittää näin antaumuksella vai pitäisikö vain hyväksyä se, että esikoinenkin on kaikkien menetysten jälkeen pieni ihme ja meidän olisi syytä alistua kohtaloomme ja nauttia siitä yhdestä ihmeestä, jonka olemme saaneet?
Vauvankaipuu kuitenkin kasvaa. Ympärillä ystäville syntyy ensimmäisiä, toisia, kolmansia vauvoja ja minä löydän itseni jälleen haaveilemasta, toivomasta, jopa katsomasta vähän kateellisena vierestä.
Haluaisin tulla raskaaksi ennen kuin epätoivo ehtii iskeä. Vielä ei olla lähelläkään sitä, mutta tiedän, että se vaanii nurkan takana, odottaa jo hetkeä, kun pääsee iskemään. Sitä ennen, jälleen kerran - odotellaan.
Tämä on toinen kierto, kun ovulaatio saatiin aikaan ensin alkukierrossa letrozoleja syömällä ja viimeisteltiin Ovitrelle-pistoksella. PCO-tyyppisten munasarjojen vuoksi hakeuduttiin jo alkuvuodesta lapsettomuuslääkärin pakeille, koska tiesin, että mahdollisuuksia raskautua oli harvassa pitkien, epäsäännöllisten kiertojen takia ja viidennen raskauden yrittäminen alkoi jo reilun puolen vuoden jälkeen rasittaa. Pikkulapsiarjessa jatkuva ja usein turhauttavan epämääräinen ovulaation metsästys tuntui yksinäiseltä puuhalta ja minua lohdutti ajatus siitä, että ovulaatio olisi mahdollista ajoittaa optimaalisesti kierron päivälle 14.
Oloni hedelmättömyyshoitojen suhteen on ristiriitainen. Tiedän, että moni ajattelee, että hätiköimme. Jos esikoinen olisi syntynyt ensimmäisestä alkaneesta raskaudesta jo vuonna 2014, jaksaisin varmasti odottaa ja ajattelisin, että toinen vauva tulee kun on tullakseen. Kolme keskenmenoa ja pelko kokonaan lapsettomaksi jäämisestä jättivät kuitenkin jälkensä ja tiedän, että toisen lapsen saaminen on ihan yhtä arpapeliä kuin edelliselläkin kerralla. Haluaisin tulla raskaaksi, koska tiedän, että siitä ne meidän todelliset piinapäivät vasta alkavatkin.
Kolmas ja viimeinen keskenmennyt raskauteni alkoi keväällä 2015 ovulaation induktiolla toisesta induktiokierrosta. Kai siksi vertaan tätä toista induktiokiertoa nyt tuohon ja samalla toivon, että raskaus alkaisi tästä kierrosta ja samalla pelkään, että jos raskaus vihdoin alkaisi, sekin menisi kesken. Kuten lääkäri totesi: sitä jaksaisi odottaa, jos olisi varmuus edes jostain. Joku voisi luvata, että x vuoden kuluttua saatte toisen lapsen.
Tutun lääkärin kanssa juttelimme myös tulevasta. Kevät etenee ja induktiokiertoja ei kannata montaa enää kokeilla. Viimeksi puhuimme 3-4 kierrosta, itse ajattelen ehkä niin, että kokeilemme tämän kierron jälkeen vielä kerran letrozoleilla. Sen jälkeen en tiedä. Ehkä inseminaatio tai kaksi, sitten kesä taukoa ja syksyllä järeämmillä aseilla vauvanyritykseen? Itse haaveilen vielä siitä, että raskautuisin ihan ns. luomusti, mutta samalla ymmärrän, että voi olla, että päädymme IVF:ään. Olen varmasti valmis kokeilemaan kaikkea, jos raskautta ei kuulu, mutta samalla mietin, että miten pitkälle sitä on valmis menemään. Ja saako toista lasta edes yrittää näin antaumuksella vai pitäisikö vain hyväksyä se, että esikoinenkin on kaikkien menetysten jälkeen pieni ihme ja meidän olisi syytä alistua kohtaloomme ja nauttia siitä yhdestä ihmeestä, jonka olemme saaneet?
Vauvankaipuu kuitenkin kasvaa. Ympärillä ystäville syntyy ensimmäisiä, toisia, kolmansia vauvoja ja minä löydän itseni jälleen haaveilemasta, toivomasta, jopa katsomasta vähän kateellisena vierestä.
Haluaisin tulla raskaaksi ennen kuin epätoivo ehtii iskeä. Vielä ei olla lähelläkään sitä, mutta tiedän, että se vaanii nurkan takana, odottaa jo hetkeä, kun pääsee iskemään. Sitä ennen, jälleen kerran - odotellaan.
Kommentit
Lähetä kommentti