Pikku kakkonen

Täällä ollaan, onko siellä enää ketään?

Aikaa on ehtinyt vierähtää melkein vuosi viimeisestä blogipostauksesta. Ajattelin jo yhdessä vaiheessa, että hävitän koko blogin bittiavaruudesta, hyvästelen sen hyvillä mielin, koska keskenmenojen sävyttämään elämänvaiheeseen ei ole ikävä.

Ja silti. Tulihan se ikävä, kirjoittamisen ikävä, erityisesti nyt, kun olemme tavallaan palanneet lähtöruutuun ja toisaalta se tie on jo osaltamme kuljettu loppuun. Täysin lapsettomia meistä ei enää saa ja keskenmenoillekin olen antanut luvan tulla, jos ovat tullakseen. Kuten huomaatte, blogin ulkoasu on muuttunut, samoin kuvaustekstit, koska pikkulapsiarkeahan meillä eletään ja samalla haaveillaan siitä toisesta lapsesta, minä ehkä vielä enemmän kuin mies.

Pikku Kakkonen rytmittää elämäämme näinä päivinä, kun kotona vilistää kohta 1v ja 8kk ikäinen pieni mies. Aamutohinoissa avaamme usein television ja tutut Pikku Kakkosen sävelet saavat pienen touhottajan hetkeksi pysähtymään ja tanssimaan tunnarin tahtiin. Iltaisin päivällisen jälkeen istumme hetken sylikkäin, minä ja poika ja katsomme Tuomoa, Senjaa, Jaskaa ja kaikkia niitä ohjelmia, jotka antavat minulle hetken rauhaa ja toisaalta tuon läheisen hetken niin ison ja samalla niin pienen pojan kanssa ennen kuin vilkas taapero kömpii sylistä pois ja jatkaa aktiivista menoaan. 

Ja sitten on se pikku kakkonen, toinen lapsi, sisarus sosiaaliselle pojallemme - vauva, joka viipyi ajatuksissa välähdyksinä vuosi sitten, muuttui konkreettisemmaksi kuumeeksi viime kesänä ja realisoitui todellisena yrityksen aloittamisena heti kesän jälkeen. Eikä sitä nyt sitten kuulukaan. Siksi palasin - kertomaan teille, että keskenmenojen jälkeen elämä voi yllättää vielä toisellakin tapaa. Taas on aika kirjoitusten, taas on aika todeta, että ei mennyt helpolla tämä toinenkaan kerta, vaikka joskus vannoin, että jos joskus elävän lapsen syliini saisin, en koskaan enää pyytäisi mitään. Ja tässä sitä ollaan, jälleen käsi ojossa, vähän syyllisenäkin, että vieläkö on lupa toivoa.

Haluan uskoa, että on lupa. On lupa vähän surrakin aina, kun verenvuodatus kerran kuukaudessa alkaa, on lupa hetken kirota ja silti kiitollisena muistaa, että meillä on jo yksi. Yksi pieni rakas, jota kauan odotettiin ja jonka eteen monia kyyneleitä vuodatin. Tämä toinen kerta on ollut helpompi, koska paineita raskautumiseen ei ole samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, mutta toisaalta jokainen kuukausi vie meitä kauemmaksi, lapsi on taas yhden kuukauden vanhempi ja poikaan peilaan sitä toivetta leikkikaverista, ei liian suurella ikäerolla. Onneksi keskenmenot opettivat jo, että elämää ei voi suunnitella. Silti pyristelen sitä vastaan, miksi?

On erilaista haaveilla toisesta lapsesta. On erilaista odottaa raskautumista kuin pelätä keskenmenoja. Vähemmän raastavaa tämä nyt on, mutta haikeaa ihan eri tavalla. Ovulaation induktio aloitettiin PCO:n takia jo tässä kierrossa. Mutta koska olen ovuloinut tähänkin asti, vain hieman pidemmällä syklillä, jotenkin en jaksa uskoa, että induktiosta olisi meille tällä kertaa apua. Ja sitten pitää pohtia sitä, että miten pitkälle on valmis menemään toisen unelman perässä?

Mutta täällä ollaan. Repimässä ihan omasta tahdosta vanhoja haavoja auki ja silti vielä toiveikkain mielin, että ehkä toinen antaa ensimmäisen lailla odotuttaa itseään, mutta että se odotus vielä palkitaan. Aika näyttää.