Vaikka tämä toinen (viides) raskaus on ollut hyvin erilainen kuin esikoisen odotus, odotin silti tuota raskausviikon 22 täyttymistä. Nyt syntymätön lapsemme ei voi mennä enää kesken ja näiltä viikoilta lähtien äitiyspolilla ei suhtauduta mahdollisiin ongelmiin enää "emme valitettavasti voi tehdä mitään" -asenteella. Raskausviikolla 17 esikoinen uhmakohtauksessaan tönäisi mahaani niin, että sain muutaman kivuliaan supistuksen ja silloin äitiyspolille soittaessani kätilö totesi vain, että vaikka sikiö lähtisikin tämän seurauksena syntymään, he eivät tilanteelle mitään voisi ja siksi tarkistukseen tuleminenkin on turhaa.
Nyt niin ei onneksi enää ole. Kävin eilen neuvolassa ja sain raskaustodistuksen. Nyt voimme sitten hakea äitiysavustusta, äitiys- ja vanhempainrahaa ja lapsilisää. Päätimme, että emme ota tällä kertaa äitiyspakkausta, vaan otamme avustuksen rahana. Olen käynyt tässä elokuussa läpi kaikki esikoisen vaatteet, niitä on joka koossa (56-92) niin reilusti, että tarvetta lisätavaralle ei oikeastaan ole. Lisäksi esikoisen jäljiltä tallessa on makuupussi, vuodevaatteet ja kaikki muu pikkutavara, jonka äitiyspakkauksesta hyödynsimme. Näin se taitaa mennä, että pikkuveli saa pukeutua ikuisesti veljensä käytettyihin vaatteisiin, mutta onneksi ainakin vauvavuoden vaatteet ovat niin hyväkuntoisia, että niitä tuskin uskoisi käytetyiksi.
Neuvolakäynti oli jotenkin tosi mukava. Raskausdiabeteksestä tuskin edes puhuimme, verensokeriarvoni ovat olleet niin hyviä ja mittaukset niin tuttuja edelliseltä kerralta, että tätä ajattelen arjessa hyvin vähän. Sen sijaan keskustelimme edessä olevan istukan vaikutuksesta liikkeiden tuntemiseen ja käytimme hyvän aikaa sydänäänten kuunteluun ja liikkeiden tunnusteluun. Terveydenhoitaja kuunteli liikkeitä dopplerilla ja kysyi aina, että tunsinko sitä ja sitä liikettä. Suurinta osaa selkeistä tömähdyksistä en todellakaan tuntenut! Totesimme siis yhdessä, että syytä huoleen ei ole, koska lapsi on selvästi aktiivinen kohdussa, minulta vaan jää istukan takia suuri osa liikkeistä tuntematta. Tärkeintä on, että tunnen jotain päivittäin ja näinhän on ollut jo raskausviikolta 16 saakka.
Terkkari mittasi myös hemoglobiinin, joka oli ihan hämmästyttävän hyvä, 132, joten lisäraudalle ei todellakaan ole tarvetta. Sokerit ja proteiinit näyttivät negatiivista ja verenpaine oli hyvä 106/69. Painoa on kertynyt todella maltillisesti, vain 3 kiloa raskausviikolta 16 saakka, joten huolta vauvan liiallisesta kasvusta tässä vaiheessa ei ole.
Lisäksi keskustelimme pitkän aikaa synnytyksestä. Olen menossa esikoisen pieleen menneen synnytyksen takia pelkopolille juttelemaan tulevasta synnytyksestä. Ensimmäisen ajan sain jo lokakuulle, silloin käymme Jorvin kätilön kanssa läpi esikoisen syntymää ja kaikkea sitä, mikä siinä minua mahdollisesti ahdisti. Toinen käynti on joulukuun alussa, silloin vuorossa on erikoislääkärin vastaanotto ja sektiosta johtuva synnytystapa-arvio.
Olen miettinyt synnytystä yhä enenevässä määrin. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vahvempana minussa on herännyt tarve päästä synnyttämään - jos vain mitenkään mahdollista - alakautta ja mahdollisimman luonnollisesti. En olisi uskonut koskaan sanovani näin, mutta esikoisen yltiömedikalisoitunut synnytys on saanut minussa aikaan vastareaktion. Haluaisin pystyä odottelemaan tarpeeksi pitkään, että kehoni pääsisi tekemään sen, mihin se on tarkoitettu. Eli käynnistämään supistukset itsestään ja löytäisin sen rauhan, jossa uskaltaisin sen antaa tehdä kivuliaan avautumistyönsä niin kauan kuin siinä kestääkin. Kipua en pelkää, koska olen tottunut siihen jo kolmen keskenmenon ja yhden pitkän käynnistyksen myötä. Luotan tottakai sairaalan henkilökuntaan ja ymmärrän realistisesti, että todennäköisyys keisarileikkaukseen päätymiseen on kohonnut. Mutta samalla tiedostan, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni synnyttää alateitse - jos päädymme tässä raskaudessa sektioon, mahdollinen kolmas lapsi syntyisi väistämättä suunnitellulla sektiolla. En lähde soitellen sotaan: olen valmis kaikkiin mahdollisiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin ja kivunlievityksiin, joita koen tarvitsevani synnytyksen ollessa käynnissä, mutta mitä pidempään voisin pärjätä mahdollisimman lääkkeettömästi, sitä tyytyväisempi olisin.
Ymmärrän nyt, että esikoisen syntymässä ei ollut mitään luonnollista. Synnytys käynnistettiin, minut pumpattiin täyteen keinotekoisia hormoneja ja jatkuvassa (vauvan)kuolemanpelossani en kyennyt rentoutumaan millään tavalla. Tämä yhdistettynä voimakkaisiin kivunlievityskeinoihin johti siihen, että kohtuni ei toiminut niin kuin sen on tarkoitettu (eli avautunut) ja lopulta päädyimme suureksi pettymyksekseni sektioon. Uskon myös, että koko tämä luonnoton syntymä johti osaltaan siihen, että imetys ei käynnistynyt toivotulla tavalla, suhteen rakentaminen vauvaan kesti pitkään ja baby blues koko rytinällään iski päälle jo lapsivuodeosastolla.
Ehkä siis haen tällä luonnollisemmalla lähestymistavalla myös positiivisempaa alkua vauvan kanssa: jos saisin vastasyntyneen vauvani joulu-tammikuun hämärässä suoraan rinnalleni, ehkä me molemmat kokisimme sen, mihin meidät on tarkoitettu. Vauva saisi imeä äidin rintaa ja minä saisin keskittyä vauvaan, en sektiohaavaan, toimimattomiin rintoihin ja taivaissa huiteleviin tulehdusarvoihin.
Ainahan sitä saa haaveilla. Mutta tuskin siitä haittaakaan on, jos seuraavien kuukausien aikana tutustuihin hieman lisää rentoon synnytykseen, aktiiviseen synnytykseen ja hypnosynnytykseen. Pitkälle on tultu esikoisen odotusajoista ja hyvä niin.
Nyt niin ei onneksi enää ole. Kävin eilen neuvolassa ja sain raskaustodistuksen. Nyt voimme sitten hakea äitiysavustusta, äitiys- ja vanhempainrahaa ja lapsilisää. Päätimme, että emme ota tällä kertaa äitiyspakkausta, vaan otamme avustuksen rahana. Olen käynyt tässä elokuussa läpi kaikki esikoisen vaatteet, niitä on joka koossa (56-92) niin reilusti, että tarvetta lisätavaralle ei oikeastaan ole. Lisäksi esikoisen jäljiltä tallessa on makuupussi, vuodevaatteet ja kaikki muu pikkutavara, jonka äitiyspakkauksesta hyödynsimme. Näin se taitaa mennä, että pikkuveli saa pukeutua ikuisesti veljensä käytettyihin vaatteisiin, mutta onneksi ainakin vauvavuoden vaatteet ovat niin hyväkuntoisia, että niitä tuskin uskoisi käytetyiksi.
Neuvolakäynti oli jotenkin tosi mukava. Raskausdiabeteksestä tuskin edes puhuimme, verensokeriarvoni ovat olleet niin hyviä ja mittaukset niin tuttuja edelliseltä kerralta, että tätä ajattelen arjessa hyvin vähän. Sen sijaan keskustelimme edessä olevan istukan vaikutuksesta liikkeiden tuntemiseen ja käytimme hyvän aikaa sydänäänten kuunteluun ja liikkeiden tunnusteluun. Terveydenhoitaja kuunteli liikkeitä dopplerilla ja kysyi aina, että tunsinko sitä ja sitä liikettä. Suurinta osaa selkeistä tömähdyksistä en todellakaan tuntenut! Totesimme siis yhdessä, että syytä huoleen ei ole, koska lapsi on selvästi aktiivinen kohdussa, minulta vaan jää istukan takia suuri osa liikkeistä tuntematta. Tärkeintä on, että tunnen jotain päivittäin ja näinhän on ollut jo raskausviikolta 16 saakka.
Terkkari mittasi myös hemoglobiinin, joka oli ihan hämmästyttävän hyvä, 132, joten lisäraudalle ei todellakaan ole tarvetta. Sokerit ja proteiinit näyttivät negatiivista ja verenpaine oli hyvä 106/69. Painoa on kertynyt todella maltillisesti, vain 3 kiloa raskausviikolta 16 saakka, joten huolta vauvan liiallisesta kasvusta tässä vaiheessa ei ole.
Lisäksi keskustelimme pitkän aikaa synnytyksestä. Olen menossa esikoisen pieleen menneen synnytyksen takia pelkopolille juttelemaan tulevasta synnytyksestä. Ensimmäisen ajan sain jo lokakuulle, silloin käymme Jorvin kätilön kanssa läpi esikoisen syntymää ja kaikkea sitä, mikä siinä minua mahdollisesti ahdisti. Toinen käynti on joulukuun alussa, silloin vuorossa on erikoislääkärin vastaanotto ja sektiosta johtuva synnytystapa-arvio.
Olen miettinyt synnytystä yhä enenevässä määrin. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vahvempana minussa on herännyt tarve päästä synnyttämään - jos vain mitenkään mahdollista - alakautta ja mahdollisimman luonnollisesti. En olisi uskonut koskaan sanovani näin, mutta esikoisen yltiömedikalisoitunut synnytys on saanut minussa aikaan vastareaktion. Haluaisin pystyä odottelemaan tarpeeksi pitkään, että kehoni pääsisi tekemään sen, mihin se on tarkoitettu. Eli käynnistämään supistukset itsestään ja löytäisin sen rauhan, jossa uskaltaisin sen antaa tehdä kivuliaan avautumistyönsä niin kauan kuin siinä kestääkin. Kipua en pelkää, koska olen tottunut siihen jo kolmen keskenmenon ja yhden pitkän käynnistyksen myötä. Luotan tottakai sairaalan henkilökuntaan ja ymmärrän realistisesti, että todennäköisyys keisarileikkaukseen päätymiseen on kohonnut. Mutta samalla tiedostan, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni synnyttää alateitse - jos päädymme tässä raskaudessa sektioon, mahdollinen kolmas lapsi syntyisi väistämättä suunnitellulla sektiolla. En lähde soitellen sotaan: olen valmis kaikkiin mahdollisiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin ja kivunlievityksiin, joita koen tarvitsevani synnytyksen ollessa käynnissä, mutta mitä pidempään voisin pärjätä mahdollisimman lääkkeettömästi, sitä tyytyväisempi olisin.
Ymmärrän nyt, että esikoisen syntymässä ei ollut mitään luonnollista. Synnytys käynnistettiin, minut pumpattiin täyteen keinotekoisia hormoneja ja jatkuvassa (vauvan)kuolemanpelossani en kyennyt rentoutumaan millään tavalla. Tämä yhdistettynä voimakkaisiin kivunlievityskeinoihin johti siihen, että kohtuni ei toiminut niin kuin sen on tarkoitettu (eli avautunut) ja lopulta päädyimme suureksi pettymyksekseni sektioon. Uskon myös, että koko tämä luonnoton syntymä johti osaltaan siihen, että imetys ei käynnistynyt toivotulla tavalla, suhteen rakentaminen vauvaan kesti pitkään ja baby blues koko rytinällään iski päälle jo lapsivuodeosastolla.
Ehkä siis haen tällä luonnollisemmalla lähestymistavalla myös positiivisempaa alkua vauvan kanssa: jos saisin vastasyntyneen vauvani joulu-tammikuun hämärässä suoraan rinnalleni, ehkä me molemmat kokisimme sen, mihin meidät on tarkoitettu. Vauva saisi imeä äidin rintaa ja minä saisin keskittyä vauvaan, en sektiohaavaan, toimimattomiin rintoihin ja taivaissa huiteleviin tulehdusarvoihin.
Ainahan sitä saa haaveilla. Mutta tuskin siitä haittaakaan on, jos seuraavien kuukausien aikana tutustuihin hieman lisää rentoon synnytykseen, aktiiviseen synnytykseen ja hypnosynnytykseen. Pitkälle on tultu esikoisen odotusajoista ja hyvä niin.
Mä en oikein ymmärrä hinkua synnyttää sektion jälkeen alateitse. Kohdussa on jo arpi, samoin vatsassa, miksi ottaa riski repeämistä ja pidätysongelmista? Suunnitellusta sektiosta yleensä toipuu nopeasti. Toisaalta riski kiireelliselle sektiolle on kohonnut, jos siihen on aiemmin päädytty synnytyksen etenemättömyyden takia.
VastaaPoistaRiski on tottakai olemassa, mutta kannattaa muistaa, että ei suunniteltua sektiotakaan noin vain anneta ilman selvää lääketieteellistä tai pelkoperustetta ja tässä tapauksessa kun takana on yksi epäonnistunut käynnistys, selvää lääketieteellistä syytä ei vielä ole. En siis usko, että lääkäri suostuisi sektiopyyntöön tuosta noin vain. Miksi myöskään vaatisin itselleni sektiota, kun se ei ensimmäisellä kerralla eikä nyt ole ensisijainen toiveeni?
PoistaToki ymmärrän realiteetit, synnytyksen käynnistykseen en suostu enää ollenkaan, joten sektioon päädytään joka tapauksessa jos synnytys ei käynnisty tai vauva pitää jostain muusta syystä saada pian kohdusta ulos. Sitten taas jos se käynnistyisi itsestään, miksi en edes antaisi alatiesynnytykselle mahdollisuutta?