Tänään eletään rv 30+1. Viimeinen neljännes on virallisesti alkanut ja 10 viikon kuluttua vauva voi olla jo syntynyt. Tai sitten ei, voi olla, että tässä kärvistellään vielä 12 viikkoa.
Tämän toisen (viidennen) raskauden viimeinen kolmannes on ollut selvästi esikoisen kolmannesta hankalampi. Henkisesti voin edelleen hyvin, mutta fyysisesti alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Maha on nyt suunnilleen yhtä suuri kuin esikoisesta ihan loppuvaiheessa ja jäljellä olisi vielä 2+ kuukautta laskettuun aikaan. Koska maha on iso, se painaa, kaikenlaisia selkä- ja lantiokipuja on käytännössä koko ajan ja närästys on infernaalista. Vauva on ollut oikein aktiivinen kohdussa, mutta tuntuu, että kaipaisin paljon enemmän lepoa kuin mitä nyt esikoisen hoidolta ja yöllisiltä seikkailuilta saan.
Lisäksi esikoisen uhmaikä, joka alkoi mielestäni jo alkuvuonna, on vain pahentunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja tätä nykyä meillä taistellaan aivan kaikesta: syömisestä, nukkumisesta, vaatteiden pukemisesta, ulosmenosta ja ulkoatulosta. Pienoisella kauhulla odotan siis vuodenvaihdetta ja alkuvuotta - miten pärjään kahden pienen kanssa, jos esikoinen reagoi (niin kuin varmasti reagoi) todella voimakkaasti uuteen tulokkaaseen ja heittäytyy täysin yhteistyökyvyttömäksi? Tiedän, että häntä varmasti provosoi jo nyt se, että äiti ei jaksa juosta samalla tavalla perässä kuin aiemmin ja äidin kanssa "joudutaan" leikkimään kevyempiä leikkejä. Olen yrittänyt vältellä esikoisen turhaa nostelua, mutta silti huomaan nostavani häntä päivittäin, joka vain lisää harjoitussupistelua ja lantiokipuja.
Viime viikolla ahdistuin myös kovasti raskausdiabeteksestä. Sain jostain (TMI-varoitus!) vatsapöpön ja viikon kestäneen ripulin yhteydessä verensokeriarvot aamun paastoarvoja mitatessa lähtivät nousuun. Tämä on ilmeisesti pöpöjen yhteydessä hyvin normaalia, mutta kun viime keskiviikkona aamuarvoksi ilmestyi tuo pelottava 5.5 (sairaalaan lähettämisen raja), soitin paniikkipuhelun neuvolaan. Sain onneksi lääkäriajan, jossa tutkittiin, että kaikki oli kunnossa kohdunkaulan osalta ja sittenpä se vatsakin siitä rauhoittui. Sen jälkeen aamuarvot ovat palautuneet normaaleiksi (n. 4.8-5.2), mutta ovat olleet kautta linjan korkeampia kuin esikoisesta ja lääkitykselle joutumisen pelko sävyttää nyt näitä viimeisiä kuukausia. Tuntuu, etten uskalla syödä mitään ja pelkään synnyttäväni jättivauvan tuon yhden pelottavan arvon vuoksi. Vähän hölmöä, tiedän, mutta koen kovasti syyllistyväni tästä diagnoosista.
Jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi valittamiseksi, niin muuten yritän nauttia vielä tästä ajasta, kun olemme kolmehenkinen perhe. Emme ole olleet yhtään aktiivisia hankintojen kanssa, koska suurin osa tavaroista löytyy jo esikoisen jäljiltä valmiina ja jos huomaamme tarvitsevamme jotain olennaista, kauppaan pääsee onneksi vauvan synnyttyäkin. Olo on hieman ristiriitainen: en jaksaisi olla raskaana enää ollenkaan, mutta samalla jännitän kovasti aikaa kahden lapsen äitinä ja tietysti sitä omaa jaksamista mahdollisesti raskaan vauvavuoden ja 2,5-vuotiaan esikoisen kanssa. Aiemmin tuo ikäero tuntui ideaalilta, nyt viimeisen kuukauden aikana on herännyt sekin tunne, että olisiko sittenkin kannattanut odotella vielä puoli vuotta tai vuosi. No, turhapa sitä nyt on enää jossitella, pitää laskea rima kevään osalta aivan alas. Kunhan pysytään kaikki hengissä ja suhteellisen täysjärkisinä, siinä on jo tavoitetta riittämiin.
Tämän toisen (viidennen) raskauden viimeinen kolmannes on ollut selvästi esikoisen kolmannesta hankalampi. Henkisesti voin edelleen hyvin, mutta fyysisesti alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Maha on nyt suunnilleen yhtä suuri kuin esikoisesta ihan loppuvaiheessa ja jäljellä olisi vielä 2+ kuukautta laskettuun aikaan. Koska maha on iso, se painaa, kaikenlaisia selkä- ja lantiokipuja on käytännössä koko ajan ja närästys on infernaalista. Vauva on ollut oikein aktiivinen kohdussa, mutta tuntuu, että kaipaisin paljon enemmän lepoa kuin mitä nyt esikoisen hoidolta ja yöllisiltä seikkailuilta saan.
Lisäksi esikoisen uhmaikä, joka alkoi mielestäni jo alkuvuonna, on vain pahentunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja tätä nykyä meillä taistellaan aivan kaikesta: syömisestä, nukkumisesta, vaatteiden pukemisesta, ulosmenosta ja ulkoatulosta. Pienoisella kauhulla odotan siis vuodenvaihdetta ja alkuvuotta - miten pärjään kahden pienen kanssa, jos esikoinen reagoi (niin kuin varmasti reagoi) todella voimakkaasti uuteen tulokkaaseen ja heittäytyy täysin yhteistyökyvyttömäksi? Tiedän, että häntä varmasti provosoi jo nyt se, että äiti ei jaksa juosta samalla tavalla perässä kuin aiemmin ja äidin kanssa "joudutaan" leikkimään kevyempiä leikkejä. Olen yrittänyt vältellä esikoisen turhaa nostelua, mutta silti huomaan nostavani häntä päivittäin, joka vain lisää harjoitussupistelua ja lantiokipuja.
Viime viikolla ahdistuin myös kovasti raskausdiabeteksestä. Sain jostain (TMI-varoitus!) vatsapöpön ja viikon kestäneen ripulin yhteydessä verensokeriarvot aamun paastoarvoja mitatessa lähtivät nousuun. Tämä on ilmeisesti pöpöjen yhteydessä hyvin normaalia, mutta kun viime keskiviikkona aamuarvoksi ilmestyi tuo pelottava 5.5 (sairaalaan lähettämisen raja), soitin paniikkipuhelun neuvolaan. Sain onneksi lääkäriajan, jossa tutkittiin, että kaikki oli kunnossa kohdunkaulan osalta ja sittenpä se vatsakin siitä rauhoittui. Sen jälkeen aamuarvot ovat palautuneet normaaleiksi (n. 4.8-5.2), mutta ovat olleet kautta linjan korkeampia kuin esikoisesta ja lääkitykselle joutumisen pelko sävyttää nyt näitä viimeisiä kuukausia. Tuntuu, etten uskalla syödä mitään ja pelkään synnyttäväni jättivauvan tuon yhden pelottavan arvon vuoksi. Vähän hölmöä, tiedän, mutta koen kovasti syyllistyväni tästä diagnoosista.
Jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi valittamiseksi, niin muuten yritän nauttia vielä tästä ajasta, kun olemme kolmehenkinen perhe. Emme ole olleet yhtään aktiivisia hankintojen kanssa, koska suurin osa tavaroista löytyy jo esikoisen jäljiltä valmiina ja jos huomaamme tarvitsevamme jotain olennaista, kauppaan pääsee onneksi vauvan synnyttyäkin. Olo on hieman ristiriitainen: en jaksaisi olla raskaana enää ollenkaan, mutta samalla jännitän kovasti aikaa kahden lapsen äitinä ja tietysti sitä omaa jaksamista mahdollisesti raskaan vauvavuoden ja 2,5-vuotiaan esikoisen kanssa. Aiemmin tuo ikäero tuntui ideaalilta, nyt viimeisen kuukauden aikana on herännyt sekin tunne, että olisiko sittenkin kannattanut odotella vielä puoli vuotta tai vuosi. No, turhapa sitä nyt on enää jossitella, pitää laskea rima kevään osalta aivan alas. Kunhan pysytään kaikki hengissä ja suhteellisen täysjärkisinä, siinä on jo tavoitetta riittämiin.
Tunnistan niin oman tilanteeni tästä! Meille on myös tulossa alkuvuodessa toinen lapsi ja esikoinen on nyt reilu 2 v.
VastaaPoistaEsikoisella on myös kauhea uhma ja ihan kaikesta täytyy tapella! Tuntuu kauhealta kun häntä pitää aina lopuksi esim. pukea itkun säestyksellä. Onneksi nopeasti rauhoittuu ja on taas iloinen itsensä, kunhan ensin on saanut osan haalarista puettua. Tätä on meillä myös ollut alkuvuodesta lähtien ja pidän sormet ristissä, että ehtisi edes vähän helpottua ennen vauvan syntymistä!
Jep, juuri näin. On parempia päiviä ja sitten niitä, kun kaikki menee huudon kautta. Vielä olisi pari kuukautta armonaikaa, sitä toivoessa, että pahin uhka ehtisi mennä ohi (tai ettei ainakaan tästä enää pahenisi...). Tsemppiä siis myös sinne!
Poista* pahin uhma piti lukea. :D
Poista