Siirry pääsisältöön

Ra(s)kas raskaus

Tänään eletään rv 30+1. Viimeinen neljännes on virallisesti alkanut ja 10 viikon kuluttua vauva voi olla jo syntynyt. Tai sitten ei, voi olla, että tässä kärvistellään vielä 12 viikkoa.

Tämän toisen (viidennen) raskauden viimeinen kolmannes on ollut selvästi esikoisen kolmannesta hankalampi. Henkisesti voin edelleen hyvin, mutta fyysisesti alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Maha on nyt suunnilleen yhtä suuri kuin esikoisesta ihan loppuvaiheessa ja jäljellä olisi vielä 2+ kuukautta laskettuun aikaan. Koska maha on iso, se painaa, kaikenlaisia selkä- ja lantiokipuja on käytännössä koko ajan ja närästys on infernaalista. Vauva on ollut oikein aktiivinen kohdussa, mutta tuntuu, että kaipaisin paljon enemmän lepoa kuin mitä nyt esikoisen hoidolta ja yöllisiltä seikkailuilta saan.

Lisäksi esikoisen uhmaikä, joka alkoi mielestäni jo alkuvuonna, on vain pahentunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja tätä nykyä meillä taistellaan aivan kaikesta: syömisestä, nukkumisesta, vaatteiden pukemisesta, ulosmenosta ja ulkoatulosta. Pienoisella kauhulla odotan siis vuodenvaihdetta ja alkuvuotta - miten pärjään kahden pienen kanssa, jos esikoinen reagoi (niin kuin varmasti reagoi) todella voimakkaasti uuteen tulokkaaseen ja heittäytyy täysin yhteistyökyvyttömäksi? Tiedän, että häntä varmasti provosoi jo nyt se, että äiti ei jaksa juosta samalla tavalla perässä kuin aiemmin ja äidin kanssa "joudutaan" leikkimään kevyempiä leikkejä. Olen yrittänyt vältellä esikoisen turhaa nostelua, mutta silti huomaan nostavani häntä päivittäin, joka vain lisää harjoitussupistelua ja lantiokipuja.

Viime viikolla ahdistuin myös kovasti raskausdiabeteksestä. Sain jostain (TMI-varoitus!) vatsapöpön ja viikon kestäneen ripulin yhteydessä verensokeriarvot aamun paastoarvoja mitatessa lähtivät nousuun. Tämä on ilmeisesti pöpöjen yhteydessä hyvin normaalia, mutta kun viime keskiviikkona aamuarvoksi ilmestyi tuo pelottava 5.5 (sairaalaan lähettämisen raja), soitin paniikkipuhelun neuvolaan. Sain onneksi lääkäriajan, jossa tutkittiin, että kaikki oli kunnossa kohdunkaulan osalta ja sittenpä se vatsakin siitä rauhoittui. Sen jälkeen aamuarvot ovat palautuneet normaaleiksi (n. 4.8-5.2), mutta ovat olleet kautta linjan korkeampia kuin esikoisesta ja lääkitykselle joutumisen pelko sävyttää nyt näitä viimeisiä kuukausia. Tuntuu, etten uskalla syödä mitään ja pelkään synnyttäväni jättivauvan tuon yhden pelottavan arvon vuoksi. Vähän hölmöä, tiedän, mutta koen kovasti syyllistyväni tästä diagnoosista.

Jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi valittamiseksi, niin muuten yritän nauttia vielä tästä ajasta, kun olemme kolmehenkinen perhe. Emme ole olleet yhtään aktiivisia hankintojen kanssa, koska suurin osa tavaroista löytyy jo esikoisen jäljiltä valmiina ja jos huomaamme tarvitsevamme jotain olennaista, kauppaan pääsee onneksi vauvan synnyttyäkin. Olo on hieman ristiriitainen: en jaksaisi olla raskaana enää ollenkaan, mutta samalla jännitän kovasti aikaa kahden lapsen äitinä ja tietysti sitä omaa jaksamista mahdollisesti raskaan vauvavuoden ja 2,5-vuotiaan esikoisen kanssa. Aiemmin tuo ikäero tuntui ideaalilta, nyt viimeisen kuukauden aikana on herännyt sekin tunne, että olisiko sittenkin kannattanut odotella vielä puoli vuotta tai vuosi. No, turhapa sitä nyt on enää jossitella, pitää laskea rima kevään osalta aivan alas. Kunhan pysytään kaikki hengissä ja suhteellisen täysjärkisinä, siinä on jo tavoitetta riittämiin. 


Kommentit

  1. Tunnistan niin oman tilanteeni tästä! Meille on myös tulossa alkuvuodessa toinen lapsi ja esikoinen on nyt reilu 2 v.
    Esikoisella on myös kauhea uhma ja ihan kaikesta täytyy tapella! Tuntuu kauhealta kun häntä pitää aina lopuksi esim. pukea itkun säestyksellä. Onneksi nopeasti rauhoittuu ja on taas iloinen itsensä, kunhan ensin on saanut osan haalarista puettua. Tätä on meillä myös ollut alkuvuodesta lähtien ja pidän sormet ristissä, että ehtisi edes vähän helpottua ennen vauvan syntymistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, juuri näin. On parempia päiviä ja sitten niitä, kun kaikki menee huudon kautta. Vielä olisi pari kuukautta armonaikaa, sitä toivoessa, että pahin uhka ehtisi mennä ohi (tai ettei ainakaan tästä enää pahenisi...). Tsemppiä siis myös sinne!

      Poista
    2. * pahin uhma piti lukea. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli