Piinapäivien sijaan on ollut aika ankeaa. Tai no valehtelen hiukan. Muuten elämässä menee itse asiassa todella hyvin, on monta asiaa olla onnellinen juuri nyt (ja ihana pieni 1v9kk-ikäinen poika on yksi niistä!). Mutta vauvaprojekti #2 polkee paikallaan. En ole jaksanut piinailla, koska jo viime viikon lopusta saakka on tuntunut siltä, että menkat saattaisivat alkaa hetkenä minä hyvänsä.
Eilen ja tänään jomotus alaselässä ja nivusissa on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, etten jaksaisi edes testata. Mutta haluan lopettaa Terolutit heti, kun tiedän, että plussa ei ole enää mahdollinen, jotteivät ne ainakaan siirtäisi kuukautisten alkamista turhaan. Ajattelin kaivaa tikun esille huomisaamuna, virallinen testipäivä olisi vasta perjantaina, mutta kyllähän raskaus testissä huomenna näkyisi jos olisi näkyäkseen. Plussaan en usko sekuntiakaan. Mitään raskausoireita ei ole, kaikki menkkaoireet sen sijaan ovat: munasarjoihin sattuu, alaselkää särkee ja naama kukkii (yäk).
Totesimme viime follikkeliultrassa gynekologin kanssa, että kokeilemme vielä tämän kierron jälkeen yhden ovulaation induktion. Oli myös puhetta inseminaatiosta vielä kesäkuussa, mutta katselin tuossa juuri kalenteria ja tajusin, että olemme kesälomareissulla juuri silloin, kun minulla on ovulaatio. Joten siinäpä se - voimme unohtaa inseminaation kesäkuulta ja oikeastaan haluaisin unohtaa lapsettomuushoidot tältä erää kokonaan. Tuntuu, että jo nyt alkaa uuvuttaa tämä jatkuva ovulaation kyttäys, piinapäivien epätoivo ja uuden kierron alkaminen, kaikki jatkuvana syklinä joka ei ikinä lopu.
Ajattelimme itse asiassa mennä pidemmän kautta. Varasin toukokuulle ajan omalle gynekologilleni ja pyydän häneltä lähetettä julkiselle (meidän tapauksessa Naistenklinikalle). Siellä kävimme aikoinaan keskenmenotutkimuksissa ja meistä on siellä jo senaikaiset tiedot ja nyt kun yritystä tulee täyteen vuosi, luulisi heidän olevan halukkaita hoitamaan myös sekundaarista lapsettomuutta (vai onko jollakin parempaa tietoa, että pk-seudulla ei hoidettaisi sekundaarisesti lapsettomia pareja julkisessa terveydenhoidossa?). Tiedän, että matka tätä kautta on pitkä ja esim. IVF:ään pääsemiseen menee varmasti pieni ikuisuus, mutta rahapussi ei kestä ihan kaikkea ja omalle mielelle tekisi ehkä ihan hyvää vetää henkeä.
Mies jaksaa välillä uskoa myös luomuplussaan, minä vähemmän.
Monena päivänä olen miettinyt myös kokonaan luovuttamista. Mutta pelkään, että katuisin sitä joskus myöhemmin ja siksi julkiselle puolelle hakeutuminen tuntuu hyvältä kompromissilta: tulemme saamaan apua, mutta koska edes ensimmäinen vastaanottokäynti venyy varmasti pitkälle syksyyn, saamme nauttia kesästä taaperon kanssa ja miettiä ihan muita asioita.
Välillä surettaa kovasti, varsinkin kun joudun törmäämään raskaana oleviin. Mutta elämä on kovin täyttä jo tällaisenaan ja syli vähemmän tyhjä kuin ensimmäisellä kerralla. Totta se on, kivusta on tullut tylppä ja haava on arpeutunut. Toisen lapsen puuttuminen on ankeaa, muttei epätoivoista.
Näinkin voi elää.
Eilen ja tänään jomotus alaselässä ja nivusissa on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, etten jaksaisi edes testata. Mutta haluan lopettaa Terolutit heti, kun tiedän, että plussa ei ole enää mahdollinen, jotteivät ne ainakaan siirtäisi kuukautisten alkamista turhaan. Ajattelin kaivaa tikun esille huomisaamuna, virallinen testipäivä olisi vasta perjantaina, mutta kyllähän raskaus testissä huomenna näkyisi jos olisi näkyäkseen. Plussaan en usko sekuntiakaan. Mitään raskausoireita ei ole, kaikki menkkaoireet sen sijaan ovat: munasarjoihin sattuu, alaselkää särkee ja naama kukkii (yäk).
Totesimme viime follikkeliultrassa gynekologin kanssa, että kokeilemme vielä tämän kierron jälkeen yhden ovulaation induktion. Oli myös puhetta inseminaatiosta vielä kesäkuussa, mutta katselin tuossa juuri kalenteria ja tajusin, että olemme kesälomareissulla juuri silloin, kun minulla on ovulaatio. Joten siinäpä se - voimme unohtaa inseminaation kesäkuulta ja oikeastaan haluaisin unohtaa lapsettomuushoidot tältä erää kokonaan. Tuntuu, että jo nyt alkaa uuvuttaa tämä jatkuva ovulaation kyttäys, piinapäivien epätoivo ja uuden kierron alkaminen, kaikki jatkuvana syklinä joka ei ikinä lopu.
Ajattelimme itse asiassa mennä pidemmän kautta. Varasin toukokuulle ajan omalle gynekologilleni ja pyydän häneltä lähetettä julkiselle (meidän tapauksessa Naistenklinikalle). Siellä kävimme aikoinaan keskenmenotutkimuksissa ja meistä on siellä jo senaikaiset tiedot ja nyt kun yritystä tulee täyteen vuosi, luulisi heidän olevan halukkaita hoitamaan myös sekundaarista lapsettomuutta (vai onko jollakin parempaa tietoa, että pk-seudulla ei hoidettaisi sekundaarisesti lapsettomia pareja julkisessa terveydenhoidossa?). Tiedän, että matka tätä kautta on pitkä ja esim. IVF:ään pääsemiseen menee varmasti pieni ikuisuus, mutta rahapussi ei kestä ihan kaikkea ja omalle mielelle tekisi ehkä ihan hyvää vetää henkeä.
Mies jaksaa välillä uskoa myös luomuplussaan, minä vähemmän.
Monena päivänä olen miettinyt myös kokonaan luovuttamista. Mutta pelkään, että katuisin sitä joskus myöhemmin ja siksi julkiselle puolelle hakeutuminen tuntuu hyvältä kompromissilta: tulemme saamaan apua, mutta koska edes ensimmäinen vastaanottokäynti venyy varmasti pitkälle syksyyn, saamme nauttia kesästä taaperon kanssa ja miettiä ihan muita asioita.
Välillä surettaa kovasti, varsinkin kun joudun törmäämään raskaana oleviin. Mutta elämä on kovin täyttä jo tällaisenaan ja syli vähemmän tyhjä kuin ensimmäisellä kerralla. Totta se on, kivusta on tullut tylppä ja haava on arpeutunut. Toisen lapsen puuttuminen on ankeaa, muttei epätoivoista.
Näinkin voi elää.
Kommentit
Lähetä kommentti