Niskapoimu-ultrasta on jo yli viikko, tänään on ultran uuden ajanlaskun perusteella rv 13+4. Toinen kolmannes on kai virallisesti alkanut ja raskautta alkaa olla lähes mahdotonta peittää.
Silti huomaan, että välillä pelko raskauden normaalista etenemisestä edelleen nostaa päätään. Epäilen tunteneeni viime viikolla ensimmäiset liikkeet. Tiedän, että joku sanoo heti, että se on mahdotonta, mutta tunsin esikoisestakin liikkeet jo rv 14+, joten olen lähes 100% varma, että viime viikolla rv 12+ tuntemani hipaisut olivat ihan oikeita liikkeitä.
Nyt niitä ei tietenkään ole pariin päivään tuntunut enää ollenkaan. Samalla koko alkuraskauden erityisesti öisin vaivannut rintojen arkuus vaikuttaa olevan tipotiessään. Pahoinvointia on vielä vähän, mutta ei mitään jatkuvaa, voimat vievää kuvotusta. Huomaan olevani toista kertaa siinä ahdistavassa vaiheessa, jossa toistuvat ultrat ovat nyt taaksejäänyttä elämää, eletään jo riskiviikkojen paremmalla puolella, mutta koska liikkeet eivät vielä tunnu ja raskausoireet alkavat vähitellen hellittää, on välillä vaikea uskoa sitä, että kaikki voisi olla vielä hyvin. Doppleria en haluaisi tässäkään raskaudessa hankkia, koska pelkään, etten saisi sydänääniä kuulumaan ja tämä johtaisi toistuviin paniikkikäynteihin äitipolilla, joten yritän vain ottaa päivän kerrallaan ja luottaa siihen, että on todella suuri todennäköisyys sille, että kaikki on hyvin.
Olemme myös kertoneet yhä useammalle ihmiselle raskaudesta - osittain ihan siitä syystä, että ulkomuotoni herättää pian kysymyksiä. Samalla ahdistun siitä, että sanon "vuodenvaihteessa meille syntyy vauva" enkä "jos kaikki menee hyvin, niin ehkä vuodenvaihteessa meille syntyy vauva" ja tuntuu, että en saisi olla näin luottavainen. En saisi miettiä nimiä, mahdollisia lisähankintoja tälle toiselle vauvalle, ensi kevättä ja tulevaa vauvavuotta vaan minun pitäisi edelleen pitää jalat maassa ja uskoa, että pahin voi vieläkin tapahtua.
Mutta näin toimin esikoisen kanssa ja oli kamalaa pelätä loppuun asti. Yritän siis toimia tällä kertaa toisin. Haluan nauttia, haluan höpöttää turhanpäiväisiä mammajuttuja toisten äitien kanssa, olla niin kuin kaikki muutkin onnelliset odottajat, jotka eivät joka sekunti epäröi, että vieläkö kohdussa on elämää.
Olisi kuitenkin kiva, jos tulevat viikot menisivät nopeasti ja päästäisiin siihen vaiheeseen, kun vauvan liikkeet tuntuvat kunnollisina ja päivittäin. Silloin voisin luottaa joka potkulla siihen, että vauva tästä vielä tulee.
Silti huomaan, että välillä pelko raskauden normaalista etenemisestä edelleen nostaa päätään. Epäilen tunteneeni viime viikolla ensimmäiset liikkeet. Tiedän, että joku sanoo heti, että se on mahdotonta, mutta tunsin esikoisestakin liikkeet jo rv 14+, joten olen lähes 100% varma, että viime viikolla rv 12+ tuntemani hipaisut olivat ihan oikeita liikkeitä.
Nyt niitä ei tietenkään ole pariin päivään tuntunut enää ollenkaan. Samalla koko alkuraskauden erityisesti öisin vaivannut rintojen arkuus vaikuttaa olevan tipotiessään. Pahoinvointia on vielä vähän, mutta ei mitään jatkuvaa, voimat vievää kuvotusta. Huomaan olevani toista kertaa siinä ahdistavassa vaiheessa, jossa toistuvat ultrat ovat nyt taaksejäänyttä elämää, eletään jo riskiviikkojen paremmalla puolella, mutta koska liikkeet eivät vielä tunnu ja raskausoireet alkavat vähitellen hellittää, on välillä vaikea uskoa sitä, että kaikki voisi olla vielä hyvin. Doppleria en haluaisi tässäkään raskaudessa hankkia, koska pelkään, etten saisi sydänääniä kuulumaan ja tämä johtaisi toistuviin paniikkikäynteihin äitipolilla, joten yritän vain ottaa päivän kerrallaan ja luottaa siihen, että on todella suuri todennäköisyys sille, että kaikki on hyvin.
Olemme myös kertoneet yhä useammalle ihmiselle raskaudesta - osittain ihan siitä syystä, että ulkomuotoni herättää pian kysymyksiä. Samalla ahdistun siitä, että sanon "vuodenvaihteessa meille syntyy vauva" enkä "jos kaikki menee hyvin, niin ehkä vuodenvaihteessa meille syntyy vauva" ja tuntuu, että en saisi olla näin luottavainen. En saisi miettiä nimiä, mahdollisia lisähankintoja tälle toiselle vauvalle, ensi kevättä ja tulevaa vauvavuotta vaan minun pitäisi edelleen pitää jalat maassa ja uskoa, että pahin voi vieläkin tapahtua.
Mutta näin toimin esikoisen kanssa ja oli kamalaa pelätä loppuun asti. Yritän siis toimia tällä kertaa toisin. Haluan nauttia, haluan höpöttää turhanpäiväisiä mammajuttuja toisten äitien kanssa, olla niin kuin kaikki muutkin onnelliset odottajat, jotka eivät joka sekunti epäröi, että vieläkö kohdussa on elämää.
Olisi kuitenkin kiva, jos tulevat viikot menisivät nopeasti ja päästäisiin siihen vaiheeseen, kun vauvan liikkeet tuntuvat kunnollisina ja päivittäin. Silloin voisin luottaa joka potkulla siihen, että vauva tästä vielä tulee.
Voi miten tutuilta nuo kaikki ajatukset tuntuu! Täällä alkoi juuri raskausviikko 19 ja tuntuu vaikealta sanoa kenellekeään, että joulukuussa meille syntyy vauva. Siihen perään tekee väkisinkin mieli lisätä, että "jos kaikki menee hyvin". Olen kuitenkin kovasti yrittänyt nauttia ja lähteä mukaan läheisten "vauvahömpötykseen". Ja tulipa ne vaunutkin hommattua.... reilu kaksi viikkoa ennen rakenneultraa. Paljon tsemppiä raskauteen :)
VastaaPoistaOlen myös yrittänyt olla luottavaisempi tällä toisella kerralla, koska kaduttaa, että esikoisen odotusaika meni murehtiessa. Tsemppiä raskauteen myös sinne! :)
Poista