Keskenmeno on edelleen kulttuurissamme tabu, sanoivat muut mitä tahansa.
Jatkuvasti kuulen ihmisten sanovan, että voi kuule, ne ovat niin yleisiä, että lähes joka nainen niitä saa. Missä nämä naiset ovat ja miksei kukaan sano mitään?
Itse olen todella avoin ihminen ja meillä on mieheni kanssa laaja ystäväpiiri. Olen tottunut vastaamaan kysymykseen mitä sinulle kuuluu totuudenmukaisesti, mutta samalla huomaan, että tähänastinen elämäni on ollut sen verran karikkovapaata, että olen pystynyt näin tekemään.
Viime syyskuusta asti koen eläneeni elämää osittain valheessa. Olen joutunut pohtimaan sitä, kenet todelliseen elämääni päästän - kenelle vastaan, että ei tässä oikeasti hyvää kuulu ja kerron suoraan koko ruman totuuden ja toisaalta kenelle tyydyn kuittaamaan, että mitäs tässä, töitä ja normaalia elämää (as if). Vihaan tällaista teeskentelyä ja toinen puoli minusta haluaisi kuuluttaa kaikille, että kuunnelkaa, näin kävi meille ja näin voi käydä teillekin! Toisaalta taas välillä tuntuu, että olen väsynyt puhumaan koko aiheesta ja haluaisin vain hiljentää kaikki kyselyt sanomalla, etten halua enää puhua asiasta. Se riippuu niin paljon siitä, kuka kysyy ja myös siitä, miten paljon juuri sinä päivänä asiaa suren.
Kerroimme ensimmäisen raskauden aikana melko monelle ystävällemme raskaudesta jo ennen riskiviikkojen päättymistä. Keskenmenon jälkeen jouduimme sitten kertomaan myös siitä, ettei vauvaa nyt sitten tulisikaan. Päätin, että jos joskus vielä saan toisen mahdollisuuden olla raskaana, en kertoisi siitä kenellekään. Eihän elämä niin mene. Ei ole yhtään kivaa teeskennellä juovansa viiniä ja pitää (ihanaa tai kamalaa) salaisuutta sisällään parhailta kavereilta ja lähimmältä perheeltä, joten semi-julkista tuli myös meidän toisesta raskaudesta. Toisaalta olin ensimmäisenkin raskauden aikana päätynyt kertomaan keskenmenosta muutamalle ystävälle, jotka eivät tienneet minun edes olleen raskaana. Selvästi en ole vieläkään oppinut valehtelemaan, jos toinen ihan aidosti haluaa tietää, että mitä minulle kuuluu ja jos koen tuon ihmisen luottamukseni arvoiseksi.
Eniten tällä hetkellä vihaan sitä valheen ilmapiiriä, jossa koen eläväni työpaikalla. Ennen niin avoin minäni kertoi ihmisille sopivassa suhteessa omasta henkilökohtaisesta elämästään ja nyt olen vähäsanainen, sulkeutunut ja varmasti myös vähän surullisen oloinen, vaikka pyrinkin naamioimaan sen mahdollisimman hyvin. Vaikkei kukaan mitään huomaisikaan, minä itse tiedän, että en paljasta tätä niin isoa asiaa elämästäni ja se tuntuu pahalta. Toisaalta en missään nimessä olisi valmis tekemään keskenmenoistani julkista puheenaihetta töissä tai edes isommassa kaveripiirissä, joten taidan kuulua samaan hiljaisten kärsijöiden joukkoon - vaikka periaatteessa sitä vastaan olenkin.
Säilyköön siis keskenmenomme ainakin osittain salaisuutena. Sen paljastaminen pitää sisällään niin paljon: toiveen raskaudesta, sen alkamisen ja sen päättymisen, että kokonaisen pienen vauvanalun elämänkaaren paljastaminen on myös monelle vastaanottajalle liian suuri pala purtavaksi. Minusta ei taida tulla suomalaisen puhumattomuuden kulttuurin murtajaa, mutta edelleen mietin, että voiko olla, että joku, jolle olen keskenmenostani kasvotusten kertonut, on pitänyt salaisuuden itsellään ja tyytynyt päivittelemään minun kohtaloani kertomatta omaansa? Vai onko tosiaan niin, että minun kaveripiirini on näiltä keskenmenoilta onnekkaasti säästynyt ja arpa näyttää osuneen vain tämän pariskunnan kohdalle?
Jatkuvasti kuulen ihmisten sanovan, että voi kuule, ne ovat niin yleisiä, että lähes joka nainen niitä saa. Missä nämä naiset ovat ja miksei kukaan sano mitään?
Itse olen todella avoin ihminen ja meillä on mieheni kanssa laaja ystäväpiiri. Olen tottunut vastaamaan kysymykseen mitä sinulle kuuluu totuudenmukaisesti, mutta samalla huomaan, että tähänastinen elämäni on ollut sen verran karikkovapaata, että olen pystynyt näin tekemään.
Viime syyskuusta asti koen eläneeni elämää osittain valheessa. Olen joutunut pohtimaan sitä, kenet todelliseen elämääni päästän - kenelle vastaan, että ei tässä oikeasti hyvää kuulu ja kerron suoraan koko ruman totuuden ja toisaalta kenelle tyydyn kuittaamaan, että mitäs tässä, töitä ja normaalia elämää (as if). Vihaan tällaista teeskentelyä ja toinen puoli minusta haluaisi kuuluttaa kaikille, että kuunnelkaa, näin kävi meille ja näin voi käydä teillekin! Toisaalta taas välillä tuntuu, että olen väsynyt puhumaan koko aiheesta ja haluaisin vain hiljentää kaikki kyselyt sanomalla, etten halua enää puhua asiasta. Se riippuu niin paljon siitä, kuka kysyy ja myös siitä, miten paljon juuri sinä päivänä asiaa suren.
Kerroimme ensimmäisen raskauden aikana melko monelle ystävällemme raskaudesta jo ennen riskiviikkojen päättymistä. Keskenmenon jälkeen jouduimme sitten kertomaan myös siitä, ettei vauvaa nyt sitten tulisikaan. Päätin, että jos joskus vielä saan toisen mahdollisuuden olla raskaana, en kertoisi siitä kenellekään. Eihän elämä niin mene. Ei ole yhtään kivaa teeskennellä juovansa viiniä ja pitää (ihanaa tai kamalaa) salaisuutta sisällään parhailta kavereilta ja lähimmältä perheeltä, joten semi-julkista tuli myös meidän toisesta raskaudesta. Toisaalta olin ensimmäisenkin raskauden aikana päätynyt kertomaan keskenmenosta muutamalle ystävälle, jotka eivät tienneet minun edes olleen raskaana. Selvästi en ole vieläkään oppinut valehtelemaan, jos toinen ihan aidosti haluaa tietää, että mitä minulle kuuluu ja jos koen tuon ihmisen luottamukseni arvoiseksi.
Eniten tällä hetkellä vihaan sitä valheen ilmapiiriä, jossa koen eläväni työpaikalla. Ennen niin avoin minäni kertoi ihmisille sopivassa suhteessa omasta henkilökohtaisesta elämästään ja nyt olen vähäsanainen, sulkeutunut ja varmasti myös vähän surullisen oloinen, vaikka pyrinkin naamioimaan sen mahdollisimman hyvin. Vaikkei kukaan mitään huomaisikaan, minä itse tiedän, että en paljasta tätä niin isoa asiaa elämästäni ja se tuntuu pahalta. Toisaalta en missään nimessä olisi valmis tekemään keskenmenoistani julkista puheenaihetta töissä tai edes isommassa kaveripiirissä, joten taidan kuulua samaan hiljaisten kärsijöiden joukkoon - vaikka periaatteessa sitä vastaan olenkin.
Säilyköön siis keskenmenomme ainakin osittain salaisuutena. Sen paljastaminen pitää sisällään niin paljon: toiveen raskaudesta, sen alkamisen ja sen päättymisen, että kokonaisen pienen vauvanalun elämänkaaren paljastaminen on myös monelle vastaanottajalle liian suuri pala purtavaksi. Minusta ei taida tulla suomalaisen puhumattomuuden kulttuurin murtajaa, mutta edelleen mietin, että voiko olla, että joku, jolle olen keskenmenostani kasvotusten kertonut, on pitänyt salaisuuden itsellään ja tyytynyt päivittelemään minun kohtaloani kertomatta omaansa? Vai onko tosiaan niin, että minun kaveripiirini on näiltä keskenmenoilta onnekkaasti säästynyt ja arpa näyttää osuneen vain tämän pariskunnan kohdalle?
Mä uskon, että oot oikeassa siinä, että keskenmenot ja toisaalta myös muuten lapsettomuuteen liittyvät asiat on osittain tabuja. Ainakin mun omassa ystäväpiirissä tuntuu, että mahdollisista vaikeuksista puhutaan herkemmin vasta sitten, kun on vauva sylissä. Toisaalta, jos toinen avaa omaa elämäänsä, uskon, että silloin myös vastapuoli herkemmin kertoo omista ongelmistaan ja tuskin kukaan jättää vastaavia kokemuksiaan jakamatta.
VastaaPoistaOon varmaan tästä sulle joskus maininnutkin, mutta meillä aikanaan esikoisen yritys kesti lähes vuoden ja oltiin miehen kanssa jo sovittu, että seuraavan kierron jälkeen lähdetään tutkimuksiin, kun viimein saatiin plussa testiin. Näin jälkeenpäin tuo aika tuntuu hurjan lyhyeltä, mutta silloin muistan, että olin väsynyt, ahdistunut ja stressaantunut. Eniten ahdisti ajatus siitä, että olisin kyllä jaksanut odottaa, jos joku olisi voinut varmasti kertoa, että lopulta saamme vauvan, mutta ajatus siitä, ettei vauvaa koskaan tulisikaan, tuntui käsittämättömän raskaalta kestää. En silti yritä missään nimessä verrata tätä teidän läpikäymään tuskaan, ymmärrän hyvin, että puhutaan ihan eri asiasta, mutta jollain tasolla ymmärrän, mitä ajatuksia pelko lapsettomuudesta herättää.
Meidän äiti sai aikanaan kaksi keskenmenoa ennen meitä lapsia, tosin vähän varhaisemmilla viikoilla. Mun tuttavapiirissä on muutenkin muutama yksittäinen keskenmeno ja varmaan vielä enemmän sellaisia, joista en edes tiedä. Yksin ette siis missään nimessä ole, vaikka välillä siltä tuntuisikin. Blogivinkkinä muuten Pudonneita omenoita, jota olen ihan muuten lueskellut, mutta blogin kirjoittaja sai syksyllä keskenmenon ja kirjoitti siitä silloin avoimesti.
<3
Se on juuri näin - ajattelin itsekin aikoinaan, että puhun näistä sitten, kun meillä se vauva on, mutta jos sitä hetkeä ei koskaan (tai vuosiin) tule, niin hulluksihan sitä tulee, jos pitää aina kaikille suunsa kiinni.
PoistaKiitos Veera. <3