Kolmas kaavinta toden sanoo

Kaavinta on nyt onnellisesti ohi. Kätilöopiston osasto 7 on tullut jo liian tutuksi ja vitsailinkin hoitajalle, että minun pitäisi saada tänne joku kanta-asiakaskortti, kun ravaan täällä keskimäärin 4 kuukauden välein. Hoitajaa ei kamalasti naurattanut, jännä. Tuntuu välillä siltä, että muut eivät pysty nauramaan sille, kun vitsailen keskenmenoistani, mutta ei kai kukaan jaksa joka hetki itkeäkään? Ajattelevat varmaan, että tuo kolkuttelee jo hulluuden ovia ja odottavat, että milloin kutsutaan psykiatrisen puolen hoitajat viemään tuo sekopää pois.

Fyysisesti toipuminen on alkanut. Kaikki meni kaavinnan osalta hyvin - vuodan jonkun verran, kipuja on jonkun verran ja ensi viikolla viimeistään olon pitäisi olla jo parempi. Olin jännittänyt kaavintaa jostain syystä yllättävän paljon (viikon odotuksella oli varmasti osansa siinä), joten olin todella helpottunut eilen, kun mies tuli hakemaan osastolta kotiin. Nukuin lähes koko illan - nukutus tekee aina olon tokkuraiseksi, mutta tänä aamuna heräsin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jotenkin enemmän omana itsenäni. Ihana tunne.

Silti kuvittelin, että oma mieli olisi pelkkää kiitollisuutta täynnä jälleen yhden fyysisesti onnistuneen kaavinnan jälkeen - etenkin, kun säästyin tällä kertaa katastrofaalisilta synnytyskivuilta (toki kärvistelin kotona viikon ajan vatsa- ja selkäkivuissa, mutta niitä ei voi verrata sikiöasennossa kylppärin lattialla suoraa huutoa -kipuihin). Mutta kiitollisuus on kaikonnut, tilalla on jotakin muuta. Epämääräistä pahaa oloa, tyhjyyttä, kaihoa, suruakin siitä, että tätä tämä meidän elämä nyt on. Haluan edelleen pitää koko kesän mittaisen tauon, mutta tulevaisuus kummittelee mielessä. Ahdistun siitä ajatuksesta, että meille ei välttämättä koskaan suoda lasta ja näen mielessäni kaikki ne vuodet, kun jokaikinen kaveri saa lapsen, toisen, kolmannen, omat nuoremmat sisarukset perustavat perheen. Ja me olemme edelleen kahdestaan, rankkoja hoitoja läpikäyneinä, toivottomina. 

Olen jopa vajonnut niin alas, että haluaisin ottaa koiran, jos en olisi allerginen. Minä, joka aina vannoin, että lemmikkiä meille ei ainakaan tule.

PS. Soittivat muuten eilen Naistenklinikan hormonipolilta miehelle sillä aikaa, kun minä olin nukutettuna. Meitä pyydettiin verikokeisiin heti ensi viikolla ja tulokset käydään läpi elokuussa. Mietitään jatkoa (yksityinen/julkinen) sitten syksyllä, mutta ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että meidän keskemenot otetaan vakavasti. "Tämä ei ole normaalia" on nyt kuultu jo niin monen lääkärin ja hoitajan suusta, että sitä alkaa itsekin tajuta, että tältä tieltä ei ole enää paluuta. Olo on yhtä aikaa helpottunut ja äärimmäisen järkyttynyt. On tässä sulattelemista.