Olen tainnut taas päästä vihavaiheeseen. Välillä itkettää edelleen yhtäkkiä ihan kamalasti, mutta päällimmäinen tunne on armoton vitutus.
Koko elämä tuntuu tällä hetkellä kamalan epäreilulta. Kaavinnasta on reilu viikko, olen päässyt käytännössä kipulääkkeistä eroon ja vuotokin loppui eilen. Fyysisesti tämä kolmas keskenmeno alkaa olla paketissa, mutta se tarkoittaa sitä, että nyt on viimeistään mietittävä jatkoa. Ja se jos joku saa veren kiehumaan.
Miksi meille piti käydä näin? Miksi elämä ei säästänyt meitä tältä? Miksi me joudumme miettimään vaihtoehtoja vanhemmuudelle? Miksi me joudumme pelkäämään sitä, että meistä ei koskaan tule äitiä ja isää? Miksi, miksi, miksi? Ja miksi helvetissä jotkut saavat lapsia sormia napsauttamalla, jopa täysin vahingossa? MIKSI?
Kuten huomaatte, vihaa on päässyt jälleen patoutumaan - siitä huolimatta, että puhun keskenmenoista edelleen lähes päivittäin. Tuntuu, että puhun kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, koska elämä ilman puhetta on pelkkiä samaa rataa kiertäviä ajatuksia oman pään sisällä ja se jos mikä tekee hulluksi.
Eniten vituttaa kaikki. Mutta ehkä kaikista eniten se, että viimeistään nyt meiltä on ryövätty viimeinenkin usko siihen, että asioilla on tapana järjestyä. En ole aiemminkaan ollut mikään positiivisuuden perikuva, mutta kuitenkin edes jossain määrin sinnikäs ja elämänmyönteinen ihminen. Nyt tuntuu, että jäljellä ovat pelkät kuoret, luottamus elämään on mennyt ja en tiedä, miten tästä pitäisi jatkaa. Haluaisin edelleen lapsen - lapsettomuus tuntuu lähes fyysisenä kipuna kehossa - mutta pelkään neljättä keskenmenoa niin hirveästi, että pelkkä ajatuskin uuden raskauden yrittämisestä tuntuu mahdottomalta.
Haluaisin kääntää kelloja puolitoista vuotta taaksepäin siihen aikaan, kun olin nuori ja viaton, onnellinen tuore rouva, jolla oli unelmia, elämäniloa ja luottamus siihen, että elämä kantaa. Elämä ei kanna, se heittää kerta toisensa jälkeen maahan, latistaa, nujertaa ja repii sydämen sykkivänä irti rinnasta.
Jäljellä on enää raivokkaana sisällä kipunoiva viha.
Koko elämä tuntuu tällä hetkellä kamalan epäreilulta. Kaavinnasta on reilu viikko, olen päässyt käytännössä kipulääkkeistä eroon ja vuotokin loppui eilen. Fyysisesti tämä kolmas keskenmeno alkaa olla paketissa, mutta se tarkoittaa sitä, että nyt on viimeistään mietittävä jatkoa. Ja se jos joku saa veren kiehumaan.
Miksi meille piti käydä näin? Miksi elämä ei säästänyt meitä tältä? Miksi me joudumme miettimään vaihtoehtoja vanhemmuudelle? Miksi me joudumme pelkäämään sitä, että meistä ei koskaan tule äitiä ja isää? Miksi, miksi, miksi? Ja miksi helvetissä jotkut saavat lapsia sormia napsauttamalla, jopa täysin vahingossa? MIKSI?
Kuten huomaatte, vihaa on päässyt jälleen patoutumaan - siitä huolimatta, että puhun keskenmenoista edelleen lähes päivittäin. Tuntuu, että puhun kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, koska elämä ilman puhetta on pelkkiä samaa rataa kiertäviä ajatuksia oman pään sisällä ja se jos mikä tekee hulluksi.
Eniten vituttaa kaikki. Mutta ehkä kaikista eniten se, että viimeistään nyt meiltä on ryövätty viimeinenkin usko siihen, että asioilla on tapana järjestyä. En ole aiemminkaan ollut mikään positiivisuuden perikuva, mutta kuitenkin edes jossain määrin sinnikäs ja elämänmyönteinen ihminen. Nyt tuntuu, että jäljellä ovat pelkät kuoret, luottamus elämään on mennyt ja en tiedä, miten tästä pitäisi jatkaa. Haluaisin edelleen lapsen - lapsettomuus tuntuu lähes fyysisenä kipuna kehossa - mutta pelkään neljättä keskenmenoa niin hirveästi, että pelkkä ajatuskin uuden raskauden yrittämisestä tuntuu mahdottomalta.
Haluaisin kääntää kelloja puolitoista vuotta taaksepäin siihen aikaan, kun olin nuori ja viaton, onnellinen tuore rouva, jolla oli unelmia, elämäniloa ja luottamus siihen, että elämä kantaa. Elämä ei kanna, se heittää kerta toisensa jälkeen maahan, latistaa, nujertaa ja repii sydämen sykkivänä irti rinnasta.
Jäljellä on enää raivokkaana sisällä kipunoiva viha.
Mä en tiedä mitä sanoisin :( tää on niin väärin teitä(kin) kohtaan. Ei näin pitäisi käydä. Haluaisin sanoa jotain oloa helpottavaa, mutta tiedän ettei semmoisia sanoja ole. Tiedä kuitenkin, että olet ajatuksissa! Voimia <3
VastaaPoista-Hemmiina