Toitotin heti kolmannen keskenmenon jälkeen, että haluan pitää tauon. Haluan edelleen pitää tauon, mutta miten pystyn irrottamaan lapsettomuuden itsestäni niin erilliseksi osaksi, että voisin työntää sen kaapin perukoille syvälle ja kaivaa takaisin vasta, kun syyssateet kastelevat kengänkärkiä?
Niin, eihän se onnistu. Mieli voi tänään paremmin kuin viikko sitten, kehosta puhumattakaan. Vuodan edelleen ja syön yhä kipulääkkeitä, mutta vähennän niitä pikkuhiljaa ja päivä päivältä se vanha minä tekee paluutaan. Katkeruutta, surua ja epäuskoa, niitä fyysinen toipuminen ei kuitenkaan poista.
Olen kehitellyt meille monenlaisia projekteja tälle kesälle (niistä ehkä enemmän jahka toteutuvat), varattiin lennot Ranskaan (Normandian kiertomatka odottaa heinäkuussa!) ja olen nauttinut viinilasin jos toisenkin alkukesän auringossa. Kaivamalla kaivan niitä elämän hyviä asioita - neuvolapsykologi olisi minusta ylpeä! - ja ihan joka päivä ei enää itketä niin kamalasti.
Mutta. Sitten tulee niitä hetkiä, kun luen joltain iltapäivälehden sivulta, että se ja se julkkis odottaa lasta ja sillä ja sillä tärppäsi vihdoin (kuka uskaltaa tuoda tällaisia raskauduin-hetki-sitten-ja-kerron-siitä-jo-nyt-kaikille uutisia julkisuuteen?? Miksi te hyvät naiset ette pelkää keskenmenoja??) ja niin paljon kuin yritänkin sanoa itselleni, että sinä olet nyt tauolla ja on ihan turha pahoittaa mieltä siksi, että jotakin toista lykästi, tuntuu pahalta. Tuntuu ihan helvetin pahalta. Niihin hetkiin se oma lapsettomuus kiteytyy ja iskee niin lujaa kiinni, että henkeä salpaa.
Itsesuojelukeinona selailen adoptiosivuja - pidän itseäni henkisesti kädestä ja sanon, että kyllä me vähintään adoptiolapsi joku päivä saadaan, että kyllä sinä pääset vielä kokemaan äitiyden muodossa tai toisessa. Pelko ja pessimismi toisella olkapäällä huutavat suoraan korvaan, että älä kuvittelekaan, monet jäävät ilman adoptiolastakin, ei tästä mitään tule.
Mies ylläpitää vielä toivoa. Eilen postiluukusta kolahti aika hormonipolille, elokuussa menemme kuulemaan, että onko julkisen terveydenhuollon mielestä meillä enää mitään toivoa.
Minusta tuntuu, että äitiys on lipunut käsistäni niin kauas, että sen kurottelu on sama kuin kurottelisi kuuta taivaalta. Se on toisia, ei minua varten.
Niin, eihän se onnistu. Mieli voi tänään paremmin kuin viikko sitten, kehosta puhumattakaan. Vuodan edelleen ja syön yhä kipulääkkeitä, mutta vähennän niitä pikkuhiljaa ja päivä päivältä se vanha minä tekee paluutaan. Katkeruutta, surua ja epäuskoa, niitä fyysinen toipuminen ei kuitenkaan poista.
Olen kehitellyt meille monenlaisia projekteja tälle kesälle (niistä ehkä enemmän jahka toteutuvat), varattiin lennot Ranskaan (Normandian kiertomatka odottaa heinäkuussa!) ja olen nauttinut viinilasin jos toisenkin alkukesän auringossa. Kaivamalla kaivan niitä elämän hyviä asioita - neuvolapsykologi olisi minusta ylpeä! - ja ihan joka päivä ei enää itketä niin kamalasti.
Mutta. Sitten tulee niitä hetkiä, kun luen joltain iltapäivälehden sivulta, että se ja se julkkis odottaa lasta ja sillä ja sillä tärppäsi vihdoin (kuka uskaltaa tuoda tällaisia raskauduin-hetki-sitten-ja-kerron-siitä-jo-nyt-kaikille uutisia julkisuuteen?? Miksi te hyvät naiset ette pelkää keskenmenoja??) ja niin paljon kuin yritänkin sanoa itselleni, että sinä olet nyt tauolla ja on ihan turha pahoittaa mieltä siksi, että jotakin toista lykästi, tuntuu pahalta. Tuntuu ihan helvetin pahalta. Niihin hetkiin se oma lapsettomuus kiteytyy ja iskee niin lujaa kiinni, että henkeä salpaa.
Itsesuojelukeinona selailen adoptiosivuja - pidän itseäni henkisesti kädestä ja sanon, että kyllä me vähintään adoptiolapsi joku päivä saadaan, että kyllä sinä pääset vielä kokemaan äitiyden muodossa tai toisessa. Pelko ja pessimismi toisella olkapäällä huutavat suoraan korvaan, että älä kuvittelekaan, monet jäävät ilman adoptiolastakin, ei tästä mitään tule.
Mies ylläpitää vielä toivoa. Eilen postiluukusta kolahti aika hormonipolille, elokuussa menemme kuulemaan, että onko julkisen terveydenhuollon mielestä meillä enää mitään toivoa.
Minusta tuntuu, että äitiys on lipunut käsistäni niin kauas, että sen kurottelu on sama kuin kurottelisi kuuta taivaalta. Se on toisia, ei minua varten.
Jälleen kerran luen tekstejäsi kuin omiani ja olen surullinen puolestamme. Aikaisemmin kommentoin tekstiäsi, kun olin saanut kolmannen keskenmenoni ja tuntui ettei siitä kannata enää puhua niille, jotka ovat kuulleet kahdesta ensimmäisestä.
VastaaPoistaMinä myös kulutin viime viikolla osasto seiskan sänkyä, en tosin tällä kerralla keskenmenon vuoksi, mutta oli asia siellä mikä hyvänsä, ei se hauskaa ole. Ilman ilta- ja yöhoitajan huumorintajua en siitä reissusta olisi selvinnyt.
Minä kolmannen keskarin jälkeen vannoin tauon nimeen - ei tätä paskaa enää jaksa. Jostain hassusta biologian ja evoluution yhteistyöstä johtuen uhkun tarmoa (ja vihaa) ja pusken kohti yritystä. Tällä hetkellä en koe lohduttavana uutisena, jos joku kertoo tarinan jostakusta joka sai niin ja niin monen keskarin jälkeen lapsia. Että ne tarinat tuovat lohtua ja toivoa? Mä sanon, että iso not.
En tiedä mitä yritän sanoa. Ehkä sitä että uskallan lievästi väittää tietäväni tunteesi nyt. Ja tiedän, että meitä vituttaa.
Ystävällisesti,
A
Tähän ei voi muuta sanoa kuin että <3.
PoistaTuota mäkin olen aina ihmetellyt, että miten ihmeessä ihmiset voi plussattuaan vaan todeta että: jee, meille tulee vauva. Ja jotkut vielä kertoo raskaudesta julkisesti ihan alussa, hullua. Mun ensimmäinen ajatus on, että: tuskin tästä mitään vauvaa tulee. Pessimisti ei (muka) pety.
VastaaPoista-Aada