Valoa ja varjoa

Vietämme viikon välein kahta hyvin erilaista vuosipäivää, tänä vuonna toista ensimmäisen kerran.

Tällä viikolla tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun kihlauduimme. Muistan vielä tuon päivän kuin eilisen - mies tuli kotiin perjantai-iltana, minä olin huonolla tuulella rankan työviikon jälkeen ja ihmettelin, kun sillä oli skumppapullo kainalossa. Julisti heti ovesta tullessaan, että tämä on rakkauden viikonloppu. Mietin, että mitä se horisee. Hetken kiukuteltuani hän pyysi minua keittiöön ja siinä, keskellä arkista semi-riitaa pelkissä kalsareissa esitti kysymyksen jota olin odottanut jo jonkun aikaa. Sitten piti vähän itkeä, vähän halia, paljon pussailla ja ihmetellä sitä, että ihanko tosissaan minusta tulee jonkun vaimo. Seuraavana päivänä mentiin ostamaan sormukset ja kerrottiin kihlautumisesta kavereille ja perheelle.

Muistan yksityiskohtia paremmin sen tunteen. Olin onnesta, ihmetyksestä, rakkaudesta aivan pökkyrällä ja samalla halusin alkaa suunnittelemaan häitä saman tien. Päivä lyötiin lukkoon ja kutkuttava kihlausaika kohti reilun vuoden päässä odottavaa avioitumista alkoi. Onneksi meillä ei ole kristallipalloa (vaikka välillä sitä toivoisikin!), koska tuolloin uskoin vielä siihen, että meitä odotti ainoastaan hyviä asioita. Että koska olin vihdoin löytänyt rinnalleni sen oikean, mikään ei elämässä voisi mennä vikaan. Kirjoitin ihan ensimmäisessä blogitekstissäni Zen Cafen sanoja mukaillen, että ei tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi ja tuolla matkalla ollaan edelleen. Askelia takana on melkein kahden vuoden verran ja loppua ei näy.

Ensi viikolla odottaa sitten hyvin toisenlainen vuosipäivä. Tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun tipuimme kaivoon, minä niin syvälle, että vieläkin sieltä kömmitään ulos kohti valoa. Ensimmäisen keskenmenon vuosipäivä on niin raastava ja haava vieläkin niin kipeä, että pelkkä sen muisteleminen saa kyyneleet silmiin.

Päivä oli kaunis: samanlainen aurinkoinen ja melko lämmin syyspäivä kuin tänään. Mies tuli hakemaan minua aiemmin töistä, lähdimme jännittyneinä kohti Kätilöopistoa, olihan edessä the ultra eli saataisiin nähdä, että uiskenteliko siellä kohdussa jo ihan vauvan näköinen pieni ihminen (varhaisultran möykky ei ollut ollut vielä ihan sama asia). Odotusaulassa, juuri ennen meidän vuoroa puristin miehen kättä ja kysyin, että käykö tässä hyvin ja mies sanoi että tottakai. Muutama minuutti myöhemmin ensin kätilö ja sitten paikalle hälytetty lääkäri totesivat sikiön kuolleen jo useita viikkoja aiemmin.

Muistan tarkkoja yksityiskohtia: paikan johon parkkeerasimme auton Kätilöopiston edessä olevalla kadulla, lääkärin pahoittelevan ilmeen, kätilön avainnauhaketjun, ikkunalaudalla seisseen mustan monitorin, jossa vauvan piti olla, mutta jossa oli vain mustaa, tyhjää, pimeää ja kohdun nurkassa pieni kyyhöttävä alkio, jonka sydän oli lakannut sykkimästä jo pitkän aikaa sitten. Kyyneleet, raastavan itkun, käytävään melkein pyörtyneen aviomiehen lääkärikäynnin jälkeen, hysteerisen puhelun pomolle, cytotecit jotka otin samana iltana. Lohduttomuuden, pohjattoman surun.

Että lempikuukauteeni - lempivuodenaikaani - voikin liittyä kaksi näin järisyttävää kokemusta, kaksi niin erilaisia tunteita herättävää, mutta elämää perin juurin ravistelevaa tapahtumaa. Elämä ja kuolema, huipussaan oleva onni ja loputon epätoivo. 

Valo ja varjo. Eikö tämän varjon olisi jo aika päättyä, eikö olisi jo valon vuoro? Voisinko edes hetken - ihan vain pienen hetken - olla yhtä onnellinen, yhtä huoleton kuin silloin kolme vuotta sitten?