Puoli vuotta

Tänään on rv 14+0 ja tasan puoli vuotta laskettuun aikaan (!!). Tuntuu ihan uskomattomalta, että näin pitkälle on päästy. Että meille voisi kesällä, vain kuuden kuukauden kuluttua syntyä vauva. 

Yritän opetella edelleen siihen, että suurin osa raskauksista jatkuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ilman jatkuvia todisteita siitä. Nt-ultrasta on kaksi viikkoa ja neuvolaan on vielä vajaa viikko (siellä toivottavasti kuullaan sydänäänet), mutta mitään todisteita raskauden loppumisestakaan ei ole. Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta aiemmissa raskauksissa olen lakannut olemasta raskaana tietämättäni, joten mielessä pyörii usein se, että mistä oikeasti tiedän olevani edelleen raskaana? 

Ai mistäkö? No jos vaikka siitä, että maha tuntuu kasvavan jo. Siirryin viikonloppuna ihan oikeisiin äitiysvaatteisiin eli resorifarkut ovat tällä hetkellä jokapäiväisessä käytössä (I've got one word for you: i-h-a-n-a-t!). Olen ihan ihmeissäni kasvavan vatsan kanssa, luulin sen tulevan vasta viikkojen ja viikkojen päästä ja nyt joudun aikaistamaan töissä kertomista usealla viikolla. Ajattelin, että jos kaikki on ensi viikon neuvolassa kunnossa ja sydänäänet saadaan kuuluviin, on (kai) aika kertoa pomolle. Tähän vaikuttaa myös töissä mahdollisesti edessä olevat henkilöstömuutokset, joten minun on järkevintä kertoa ennemmin kuin myöhemmin. Silti pelkkä ajatus hirvittää.

Lisäksi raskausoireet tekivät sunnuntaina paluun rytinällä: pahoinvointi oli vahvempaa kuin moneen viikkoon (yllärireissu Citymarketin vessaan yökkimään - check!) ja tänä aamuna yökin taas kaikelle (roskat, astianpesukone, jääkaappi, you name it). Rintoja pakottaa, juoksen vessassa - ihan kuin ensimmäinen kolmannes olisi palannut! Uskon kuitenkin, että oireet ovat hyvä merkki - jotain siellä kehossa tapahtuu. Eilen illalla epäilen tunteneeni myös ensimmäiset liitoskivut, kun oikeaa nivusta alkoi ihan yhtäkkiä vihloa hetken todella kovaa ja kipu siirtyi pian häpyluun päälle. Kipu meni melko pian ohi, mutta tuntui todella epämiellyttävältä eikä toivottavasti ole merkki siitä, että vastaavia kipuja olisi odotettavissa pidempikestoisina tulevaisuudessa. Todennäköisesti on, tiedän kyllä.

Mieli alkaa päästä raskauteen ehkä paremmin mukaan ja huomaan tuntevani useammin jo varmuutta kuin epävarmuutta siitä, että tämä kerta voisi ihan oikeasti onnistua. Onhan se pelottavaa sanoa, että "kun meille syntyy lapsi", mutta jatkuva jossittelu ei jostain syystä tunnu enää hyvältä. Muistan aika ajoin edelleen lisätä sen Jos kaikki nyt vain menee hyvin -lauseen sinne väliin. Olen ajatellut sen niin, että joko voin murehtia läpi raskauden sitä, että tottakai meidän kohdalla kaikki menee vielä pieleen tai sitten voin yrittää askel kerrallaan mukautua siihen, että myös hyviä asioita voi tapahtua suurten surujen jälkeen. Tällä hetkellä jälkimmäinen ajattelutapa tuntuu paremmalta. Jos täältä tullaan kovaa alas, niin sitten tullaan. 

Onneksi väliin on mahtunut jo monta hyvää päivää.

Tämä lainaus luki vuosia sitten Jenkeistä ostetussa kirjanmerkissäni ja törmäsin siihen tällä viikolla. Aika passeli juuri tähän hetkeen ja tekstin väritys heijastelee tämän hetken fiiliksiä. Tästä mammasta nimittäin tuntuu, että meille odotetaan poikaa. <3