Turvakaukalosta se lähti. Hoitovapaalla oleva työkaveri ystävä laittoi viestiä toissapäivänä ja sanoi haluavansa päästä eroon jo taaperoksi kasvaneen kuopuksensa turvakaukalosta ja mukana tulevasta telakasta autoon muuton alta. Tarjosi kaukaloa kaverihintaan, vaikka toki lisäsi viestiin, että ymmärtää, että meillä tuskin on vielä mietitty hankintoja.
No ei oltu, ei ennen tätä. Joskus ennen joulua vannotin itselleni, että jos loppuun asti selvitään, en osta yhtäkään tavaraa vauvalle ennen kesäkuuta, en yhtä ainoaa potkupukua. Pelko oli jokapäiväinen vieras olkapäällä, nakersi sisuksia ja sai jatkuvasti varpailleen.
Viimeisen kahden viikon aikana olen raottanut tuota suojamuuria. Ja sitten taas muistanut, että vielä on liian aikaista, äkkiä ovet takaisin kiinni. Sitten tuli tuo ystävän viesti. Säikähdin, mutta mainitsin asiasta miehelle odottaen torjuvaa reaktiota, jota ei ihme kyllä tullut. Sen sijaan mies kysyi kaukalon hintaa. Järkytyin - tähänkö on tultu? Vielä järkyttyneempi olin siitä, että lupasimme sitten kuitenkin ostaa sekä kaukalon että telakan (saimme vielä lämpöpussin kaupan päälle, ihana ystävä!) ja laittaessani viestiä asiasta mietin, että onko tämä nyt sitä lopun alkua? Tässäkö manaan meille huonoa onnea - minunhan piti miettiä hankintoja kesäkuussa!
Mies lupasi viedä kaukalon (jota emme siis vielä ole hakeneet) varastoon poissa silmistä ja lupasi samaan hengenvetoon hankkiutua siitä minun näkemättä eroon, jos pahin tapahtuisi.
Sitten aloin miettimään pelkoa. Minä, joka olen aina mennyt pelottomasti elämässä eteenpäin ja noussut ylös vaikeuksien jälkeen - miksi annan pelolle näin paljon valtaa? Ymmärrän, että se on luonnollista menetysten jälkeen, mutta ihanko oikeasti kuvittelemme voivamme estää myöhäisen keskenmenon tai kohtukuoleman sillä, että pelkäämme jatkuvasti ja annamme pelon määrittää elämää? En ole edelleenkään lähdössä vauvanvaatekauppaan tai vaunuostoksille. Mutta kun kerran kaukaloa meille tarjottiin, olisiko pitänyt paniikin takia kieltäytyä?
Turvakaukalosta se lähti, mutta iso pyörä pyörähti vasta tänään. Suunnitelmat menivät alkuviikosta töiden osalta uusiksi, kun pomo pyysi palaveria henkilöstömuutosten vuoksi tälle aamulle. Lupauduin ja tiesin saman tien, että en voisi istua keskustelemassa mahdollisista henkilöstövähennystarpeista tietäen itse samalla, että minun raskaudellani tulisi olemaan merkittävä osa näiden muutosten suunnittelussa (tai oikeastaan siinä, että vähennystarve ainakin vuodeksi poistuu). Joten yritin valmistautua henkisesti siihen, että joudun kertomaan asiasta paljon aiemmin kuin olin kuvitellut ja vielä minun historialla. Mietin paniikissa kaksi päivää, että olisiko minun pitänyt varata tähän väliin vielä varmistusultra - onhan edellisestä melkein kolme viikkoa! En varannut. Menin toimistoon pystypäin ja kerroin silmää räpäyttämättä, että meille tulee kesällä perheenlisäystä. Melkein tuli sellainen out of my own body experience. Meillekö tämä tapahtuu?
Esimies oli enemmän kuin onnellinen - halasi ja onnitteli aidosti ja sitten piti kertoa lähiesimiehelle ja yhtäkkiä pari työkaveria kuuli sanan sieltä toisen täältä kuiskutellen käydystä keskustelusta ja tuntui, että uutinen levisi välittömästi paljon laajemmalle kuin olisin ehkä toivonut. Minulla on ihania työkavereita ja osalle olen kertonut keskenmenoistakin, mutta tänään siitä tuli totta. Nyt se on sanottu ääneen. Meille odotetaan kesäksi vauvaa.
Kai meille odotetaan kesäksi vauvaa?? Pelon lisäksi tunnen itseni välillä huijariksi. Siis ihan oikeastiko minä olen raskaana? Voiko tästä todella seurata etenevä raskaus, joka päättyy synnytykseen ja lapseen? Pää ei pysy mukana ja silti liian moni jo tietää. Entä jos kaikki päättyy huonosti? Sitten joudun kertomaan kamalan monelle, että ei sitä vauvaa sitten tullutkaan. Toisaalta mahaa en pystyisi enää montaa viikkoa piilottelemaan muutenkaan, joten kaikki saavat tietää pian joka tapauksessa.
Yritän kai kysyä, että milloin siitä pelosta saa, voi, uskaltaa, on oikeus päästää irti? Ei kai minun tarvitse pitää sitä enää kädestä vain pitääksemme huonon onnen loitolla? Voisiko minulla olla vihdoin oikeus nauttia raskaudesta - uskoa siihen, että tästä voi syntyä vauva ja on ihan ok, että kerromme asiasta jo?
Jouduin pakkorakoon töissä. Nyt todella moni työkaveri ja pomot jo tietävät. Ahdistaa, mutta en jaksaisi enää olla ahdistunut. Sovitaanko, että heitän tänään hyvästit pelolle, mutta lupaan toivottaa sen avosylin tervetulleeksi kotiimme takaisin tarpeen vaatiessa?
Ei kai ilo voi olla pois onnistuneesta lopputuloksesta?
No ei oltu, ei ennen tätä. Joskus ennen joulua vannotin itselleni, että jos loppuun asti selvitään, en osta yhtäkään tavaraa vauvalle ennen kesäkuuta, en yhtä ainoaa potkupukua. Pelko oli jokapäiväinen vieras olkapäällä, nakersi sisuksia ja sai jatkuvasti varpailleen.
Viimeisen kahden viikon aikana olen raottanut tuota suojamuuria. Ja sitten taas muistanut, että vielä on liian aikaista, äkkiä ovet takaisin kiinni. Sitten tuli tuo ystävän viesti. Säikähdin, mutta mainitsin asiasta miehelle odottaen torjuvaa reaktiota, jota ei ihme kyllä tullut. Sen sijaan mies kysyi kaukalon hintaa. Järkytyin - tähänkö on tultu? Vielä järkyttyneempi olin siitä, että lupasimme sitten kuitenkin ostaa sekä kaukalon että telakan (saimme vielä lämpöpussin kaupan päälle, ihana ystävä!) ja laittaessani viestiä asiasta mietin, että onko tämä nyt sitä lopun alkua? Tässäkö manaan meille huonoa onnea - minunhan piti miettiä hankintoja kesäkuussa!
Mies lupasi viedä kaukalon (jota emme siis vielä ole hakeneet) varastoon poissa silmistä ja lupasi samaan hengenvetoon hankkiutua siitä minun näkemättä eroon, jos pahin tapahtuisi.
Sitten aloin miettimään pelkoa. Minä, joka olen aina mennyt pelottomasti elämässä eteenpäin ja noussut ylös vaikeuksien jälkeen - miksi annan pelolle näin paljon valtaa? Ymmärrän, että se on luonnollista menetysten jälkeen, mutta ihanko oikeasti kuvittelemme voivamme estää myöhäisen keskenmenon tai kohtukuoleman sillä, että pelkäämme jatkuvasti ja annamme pelon määrittää elämää? En ole edelleenkään lähdössä vauvanvaatekauppaan tai vaunuostoksille. Mutta kun kerran kaukaloa meille tarjottiin, olisiko pitänyt paniikin takia kieltäytyä?
Turvakaukalosta se lähti, mutta iso pyörä pyörähti vasta tänään. Suunnitelmat menivät alkuviikosta töiden osalta uusiksi, kun pomo pyysi palaveria henkilöstömuutosten vuoksi tälle aamulle. Lupauduin ja tiesin saman tien, että en voisi istua keskustelemassa mahdollisista henkilöstövähennystarpeista tietäen itse samalla, että minun raskaudellani tulisi olemaan merkittävä osa näiden muutosten suunnittelussa (tai oikeastaan siinä, että vähennystarve ainakin vuodeksi poistuu). Joten yritin valmistautua henkisesti siihen, että joudun kertomaan asiasta paljon aiemmin kuin olin kuvitellut ja vielä minun historialla. Mietin paniikissa kaksi päivää, että olisiko minun pitänyt varata tähän väliin vielä varmistusultra - onhan edellisestä melkein kolme viikkoa! En varannut. Menin toimistoon pystypäin ja kerroin silmää räpäyttämättä, että meille tulee kesällä perheenlisäystä. Melkein tuli sellainen out of my own body experience. Meillekö tämä tapahtuu?
Esimies oli enemmän kuin onnellinen - halasi ja onnitteli aidosti ja sitten piti kertoa lähiesimiehelle ja yhtäkkiä pari työkaveria kuuli sanan sieltä toisen täältä kuiskutellen käydystä keskustelusta ja tuntui, että uutinen levisi välittömästi paljon laajemmalle kuin olisin ehkä toivonut. Minulla on ihania työkavereita ja osalle olen kertonut keskenmenoistakin, mutta tänään siitä tuli totta. Nyt se on sanottu ääneen. Meille odotetaan kesäksi vauvaa.
Kai meille odotetaan kesäksi vauvaa?? Pelon lisäksi tunnen itseni välillä huijariksi. Siis ihan oikeastiko minä olen raskaana? Voiko tästä todella seurata etenevä raskaus, joka päättyy synnytykseen ja lapseen? Pää ei pysy mukana ja silti liian moni jo tietää. Entä jos kaikki päättyy huonosti? Sitten joudun kertomaan kamalan monelle, että ei sitä vauvaa sitten tullutkaan. Toisaalta mahaa en pystyisi enää montaa viikkoa piilottelemaan muutenkaan, joten kaikki saavat tietää pian joka tapauksessa.
Yritän kai kysyä, että milloin siitä pelosta saa, voi, uskaltaa, on oikeus päästää irti? Ei kai minun tarvitse pitää sitä enää kädestä vain pitääksemme huonon onnen loitolla? Voisiko minulla olla vihdoin oikeus nauttia raskaudesta - uskoa siihen, että tästä voi syntyä vauva ja on ihan ok, että kerromme asiasta jo?
Jouduin pakkorakoon töissä. Nyt todella moni työkaveri ja pomot jo tietävät. Ahdistaa, mutta en jaksaisi enää olla ahdistunut. Sovitaanko, että heitän tänään hyvästit pelolle, mutta lupaan toivottaa sen avosylin tervetulleeksi kotiimme takaisin tarpeen vaatiessa?
Ei kai ilo voi olla pois onnistuneesta lopputuloksesta?
Itsekkin pelkään jatkuvasti, että tämä onni viedään meiltä pois jos uskaltaudun liikaa suunnittelemaan tulevaa. Välillä ratkean ja kohta joudunkin itseäni komentamaan olemaan suunnittelematta. Kai tämä on normaali reaktio meille, jotka on sen onnen niin monesti menettänyt. On vaikea uskoa, että mekin saadaan olla onnellisia.
VastaaPoistaVaikeahan se on ymmärtää, että tällä hetkellä me ollaan samalla viivalla muiden raskaana olevien kanssa. Periaatteessahan me ei enää kuuluta riskiryhmään. Alkuraskauden keskenmenot ei lisää todennäköisyyttä, että raskaus menisi kesken enää myöhemmässä vaiheessa. Lohduttaako? Välillä. Välillä taas ei.
Rinde ja tyyppi 19+0
Itse asiassa se tieto, että samalla viivalla ollaan kuin muutkin lohduttaa tällä hetkellä aika paljon. Mutta ei ehkä siltikään tarpeeksi, että uskaltaisi riemuita täysin rinnoin, ei ainakaan koko aikaa.
PoistaPs. Ihanan pitkälle te olette jo päässeet, kovasti odottelen raskauden puoliväliä jo! Reilu viisi viikkoa vielä!
No, tiedäthän sen järjellä: tuo on maagista ajattelua. Se, mitä ajattelet, ei vaikuta siihen, mitä tapahtuu. Voit siis olla onnellinen.
VastaaPoistaSamaan hengenvetoon sanon, että tiesin sen itsekin järjellä, mutta tein silti ensimmäiset vauvahankinnat kesäkuussa, kun laskettu aika oli elokuussa.
En silti suosittele, että sinä teet samat virheet kuin minä.
Maagista ajatteluapa hyvinkin, mutta juontaa varmaan juurensa sinne ensimmäiseen raskauteen, jolloin uskalsin olla onnellinen ja sitten kävikin huonosti.. Tiedän, että tilanne on eri, mutta on niin vaikea antaa itsensä olla onnellinen, vaikka sitä juuri eniten haluaisi.
PoistaJa mitä tulee hankintoihin, onko se sitten virhe tehdä ostokset viime tipassa? Miehelle ainakin sanoin, että kaukalo oli yksi poikkeus ja nyt palataan takaisin ruotuun. :)
No ei muuten mutta sitten vituttaa jos tekee kaikki vauvan amme- ja patjahankinnat kahdeksannella raskauskuulla ennätyshelteiden aikaan Prismasta, jonne menee metrolla.
Poista:D
Poista2kk laskettuun aikaan ja edelleen huijariolo. Vatsa kasvaa ja vauva potkii niin, että vatsa heiluu puolelta toiselle mutta silti välillä pitää todistella itselleen, että olen raskaana. Mietin että ultrassa on aina näkynyt vauva, sydänäänet kuuluvat dopplerilla ja kuukautisia ei ole ollut keskikesän jälkeen. Eli ei siitä pelosta ja epätodellisesta olosta välttämättä pääse ihan heti eroon. Ja tuo vaihe oli se raskain ja pelottavin. Ennen rakenneultraa oli niin monia ahdistavia päiviä, kun ei vielä tuntenut mitään eikä vatsa kasvanut ja kuitenkin oltiin mielestäni jo niin pitkällä että jossain pitäisi tuntua joltain. Doppleri pelasti minut tässä, pysyin järjissäni sen avulla. Jos päädyt jossain vaiheessa hankkimaan sen niin hanki sellanen missä näkyy näytössä syke, koska meilläkin alussa 14-15 viikoilla saattoi kestää löytää pienen sydän sieltä niin helpotuksen tuotti se, että näkyi näytössä välillä ne vauvan korkeat sykkeet vaikka ei mitään vielä kuulunutkaan. Tsemppiä! <3
VastaaPoistaKiitos tsempeistä! Ahdistus tulee jo huomattavasti harvemmin ja doppleria en tosiaan ajatellut hankkia. Mutta huijariolo on kyllä - ei vain mene kaaliin se, että ihan oikeasti raskaana ollaan! :O
PoistaKeskenmenoa en ole koskaan kokenut jotrn en voi täysin samaistua tuntemuksiisi, mutta muita menetyksiä ja vastoinkäymisiä elämässäni olen joutunut kokemaan senkin edestä, joten ehkä uskaltaudun myöntämään pieni haju on tuosta menetyksen pelosta on. Täällä odotettiin hetki ennen kuin pienoinen ilmoitti tulostaan, ehdittiin jo luopua toivosta. Nyt kuitenkin ollaan jo viikoilla 36+4 ja päivittäin on pelko koska käy niin että havahdun siihen, ettei pienoinen ole liikkunut koko päivänä, se menetyksen pelko on vain niin suuri :( olen kuitenkin yrittänyt itselleni vakuuttaa siitä etten voisi asialle mitään jos pahin tapahtuisi ja vaikka pienoisen saisi syliin asti, alkaa uudet pelot kätkytkuolemasta, mahdollisista tapaturmista yms. Mietin että jos kaikkea aina murehdin tuollatavalla mitä olen tähän asti murehtinut, en pysty elämään ja nauttimaan tästä ja tulevista hetkistä ja haluan nimenomaan nauttia ilman sitä puristavaa pelontaakkaa. Tämän ajatustyöni jälkeen on olo ollut kevyempi :)
VastaaPoistaNiin ja mitä tulee tuohon tavaroiden hankintaan, saatiin kuulla äippäpolilla että saattavat käynnistää puolentoista viikon päästä jos poitsu on kasvanut reilusti.. alkoi pienoinen paniikki tavaroiden hommaamisessa ; D kaukalon hain viime viikolla ja nyt olen kaksi päivää pessyt vauvan vaatteita! Tällä hetkellä olen ikeassa ostamassa vauvan hoito juttuja ja lipastoa johon saan puhtaat vauvanvaatteet! :D että viimetinkaan täällä ollaa ainakin kaikki jätetty ja mitä ei ole, sitä ei tarvita ; D ja saahan tuo mieskin mennä sitten kauppaan jos jotain oleellista puuttuu :D
Tsemppiä hirmuisesti ajatustesi kanssa <3
Kiitos ja tsemppiä sinne loppuraskauteen! Tuota olen juuri viime aikoina pohtinut, että missä menee järkevyyden raja sille, miten paljon etukäteen kannattaa murehtia ja pelätä. Päivä päivältä yritän opetella päästämään pelosta irti. :)
PoistaSatuin löytämään blogisi ja koska samaistun todella vahvasti kirjoittamaasi niin pakko jättää kommentti. :)
VastaaPoistaItse pelkäsin ihan kauheasti keskenmenoa koko alkuraskauden. Minulla pelko muuttui vähitellen onnelliseksi odotukseksi, kun aloin tuntea liikkeet vatsassa. Rohkaisuksi sinulle, että ehkä sekin tulee auttamaan sinua, ne liikkeet ovat jotakin niin sanoinkuvaamattoman ihanaa. <3 Monta iltaa makasin hiljaa sängyssä ja tunnustelin niitä enkä halunnut edes nukahtaa.
Eihän se huoli koskaan kokonaan kadonnut, onhan se vieläkin läsnä kun täällä kotona vipeltää 10kk vanha poika. :) Ja vieläkin tuntuu ihan uskomattomalta, että MINÄ olen äiti.
Näinhän se on. Ja pahin paniikki niiltä alkuraskauden viikoilta on selvästi lieventynyt, nyt olo on enemmän epäuskoinen. Uskon, että tietty epäusko säilyy mukana loppuun saakka!
PoistaVoi Alana! Tuli tätä tekstiä lukiessa kyllä niin vahvasti tunne, että ihan kuin olisin itse kirjoittanut nuo kaikki ajatukset ja fiilikset. Ymmärrän sua niin hyvin; itsekin pyörittelen päässäni joka päivä noita samoja ajatuksia. Joten samassa veneessä ollaan, vaikka täällä viikoissa vähän jäljessä tullaankin. Antaisin sinulle oikein ison halauksen, jos vain olisin lähempänä! No, en ole, joten lähetän sitten ison virtuaalihalauksen <3
VastaaPoistaMeillä viikkoja on kasassa nyt 10 ja viimeksi eilen saatiin taas varmistus, että toistaiseksi kaikki ok. Nt-ultraan olisi aikaa vielä reilut pari viikkoa (tuntuu ikuisuudelta!). Ihana lääkäri yritti eilen rauhoitella tätä tarkistusultraan tullutta paniikkipirkkoa sanomalla, että harvemmin enää tässä vaiheessa keskenmenoja tulee, että ne kuuluu yleensä sinne aiemmille viikoille. Ja kun sykkeetkin oli niin hyvät ja voimakkaat... Tämä rauhoitti mieltä ainakin hiukan, mutta tietysti edelleen olen tietoinen, että kaikkea voi sattua milloin vaan...
Ehdottomasti jos vaan mitenkään pystyt, niin yritä nauttia ja iloita raskaudestasi. Olet sen todellakin ansainnut <3 Ja tuo kaukalohankinta homma kuulosti oikein järkevältä, kun kerran tarjolla edullisesti oli :) Mutta ymmärrän kyllä, että heti se pelko ottaa vallan ja alkaa miettimään, että tämän jälkeen varmana menee kesken, vaikka järjellä tietääkin, ettei mitkään hankinnat tai raskaudesta iloitseminen siihen millään tavalla vaikuta.
Itsekin "erehdyin" tällä viikolla ostamaan kirpparilta syötävän suloisen vauvan body + housu -yhditelmän... Vasta kassalla maksaessani havahduin, että mitä hemmettiä oon oikein tekemässä?! Että eihän meillä tämmöistä voida tarvita... Piti oikein muistuttaa itselleni, että kyllä, raskaana sitä ollaan. No, ilta menikin sitten vessassa rampatessa, kun olin varma, että nyt se menee varmasti kesken kun erehdyin jotakin vauvan juttuja hankkimaan... No, turha oli tuo pelko, kun ainakin eilisessä ultrassa kaikki hyvin.
Hirmuisesti tsemmpiä, jaksamista ja pelotonta mieltä (tiedän helpommmin sanottu kuin tehty!)sinne! Olen todella onnellinen teidän puolesta ja toivon koko sydämestäni teille kaikkea hyvää <3 Täällä jännitetään mukana ja pidetään peukut pystyssä, että kaikki menisi tällä kertaa hyvin (meillä molemmilla!) :)
Kiitos Nuppu ihanasta kommentista! <3 Melkoista mielenhallintaa tämä raskaus menetysten jälkeen vaatii ja mooonta tuskaista viikkoa on varmasti jäljellä, mutta tämä vertaistuki on yksi parhaista asioista, jotka auttaa selviämään päivästä toiseen. Perjantain jälkeen olo on ollut taas levollisempi.
PoistaIhanaa, että teilläkin on kaikki hyvin - todennäköistähän se on, että tuossa vaiheessa keskenmenoa ei enää tule, mutta ymmärrän pelkosi täysin. Tsemppiä! <3
Täällä myös yksi tuntemuksiisi vahvasti samaistuva lukija! Tuo pelko on hankala asia, jota on vaikea järkeillä pois. Itse koen olevani aika rationaalinen ihminen muuten, mutta raskauden suhteen kaikenlaiset taikauskot ovat olleet kovasti läsnä.
VastaaPoistaMinulla on ollut viisi aikalailla määrittelemättömistä syistä tapahtunutta alkuraskauden keskenmenoa ja näiden jälkeen kuudes raskaus oli ihan hirveää pelkäämistä. Raskaudesta kertominen ja varsinkin nuo tavarahankinnat yms. aiheuttivat hirveää morkkista. Olin jotenkin saanut päähäni, että meidän kohtalona vaan on epäonnistua raskauksissa ja jäädä lapsettomiksi. Raskauden myötä pelkojen aiheet vaihtuivat, mutta menettämisen pelko oli läsnä synnytykseen saakka. Oli aivan uskomaton tunne, kun terve ja elinvoimainen poikamme sitten saapui maailmaan. Kaikki "pahat merkit" ja enteet saivat kyytiä ja sain huomata, että ne mielen möröt eivät enteilleetkään pahaa.
Keskenmenojen jäkeisessä raskaudessa hankalalta tuntui se, että samankaltaiset oireet ja kivut, jotka aikaisempien kokemusten perusteella olin leimannut huolestuttaviksi ja pelottaviksi, olivatkin tällä kertaa asiaankuuluvia. Dopplerin hankintaa lykkäsin aika pitkään, mutta lopulta hankin sen ja koin sen tosi huojentavana laitteena myös ihan loppuraskaudessa (raskaus kesti 2 viikkoa yli lasketun ajan), kun liikkeiden osalta rauhallisempina päivinä saattoi kuunnella hyvän kuuloisia sykkeitä.
Sain myös suuresti apua neuvolan kautta järjestyneistä tapaamisista vauvaperhepsykologin kanssa. Niiden keskustelujen avulla pahimmat pelot alkoivat hellittää sen verran, että uskalsin ruveta luomaan suhdetta vatsassa asuvaan vauvaamme. Nyt poikamme on jo 9 kuukauden ikäinen iloinen vauhtiveikko.
Oikein hyvää ja rauhallista odotusaikaa sinulle ja vaikka vähän pelkäisitkin, niin uskalla rakastaa vauvaa täysillä! <3
Kiitos ihanasta kommentista! <3 Olisin voinut itse kirjoittaa samoin eli jokaista vatsa- ja selkäkivun tuntemusta vertaa heti keskenmenoihin, erityisesti alussa. Perjantaina töissä kertomisen jälkeen ahdistus oli tosi kiva, ei vaan voi käsittää että MEILLE voisi syntyä oikea vauva. Ajattelin jutella näistä tuntemuksista huomenna neuvolassa ja en pitäisi pahana minäkään tuota psykologin tapaamista.
PoistaDoppleria pelkään liikaa edelleen. :) Todella rankkaa on ollut teilläkin, ihanaa että kaikki päättyi lopulta hyvin!
http://m.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/viisi-naista-kertoo-keskenmenoistaan-miten-voi-kaivata-jotain-mita-ei-koskaan-edes-ollutkaan/5711306
VastaaPoistaVoi kiitos ihanasta linkistä, tuli ihan kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Erityisesti viimeinen tarina kosketti - niin kai minäkin ajattelin kolmen keskenmenon jälkeen, että tämä kerta on viimeinen. "Kai sille jokin tarkoitus on, että tällaisen tien joutuu kulkemaan." Enpä tiedä, mutta yksin meistä ei ole kukaan. <3
PoistaHyvää ajattelua, kannatan ehdottomasti, että et pidä sitä kädestä, mutta jos se nyt vielä hetken jaksaa roikkua perässä niin anna sen olla, mutta ihan omin voimin selviytykööt, eikä ime voimaa sinusta.
VastaaPoistaJuuri näin. <3
Poista