Siirry pääsisältöön

Välitilassa

Luin tämän päivän MeNaisista Satu Taiveahon ja Antti Kaikkosen raskaasta lapsettomuustaustasta. Olkoon kukin heistä ja heidän julkisuudessa näistä asioista puhumisesta mitä mieltä haluaa, aloin kuitenkin miettimään sitä, kuka lapsettoman ihmisen tai pariskunnan määrittää.

Lääketiede määrittelee lapsettomuuden siten, että jos pari ei yrityksistä huolimatta tule vuoden sisällä raskaaksi, heitä voidaan kutsua tahattomasti lapsettomiksi. Mehän emme tällä määritelmällä kuulu siihen kategoriaan, kun olemme onnistuneet tulemaan raskaaksi jopa kaksi kertaa viimeisen vuoden aikana.

Ei meillä kuitenkaan sitä lasta ole.

Aika lapsettomaksi sitä itsensä siis tuntee ja koen kärsiväni tästä tilanteesta suunnattomasti. Yhden tai useamman keskenmenon kokeneet naiset tippuvat eräänlaiseen välitilaan. Sitä heiluu siinä kahden hyvin erilaisen lapsia haluavan naistyypin välissä: toisessa ääripäässä on se helposti raskaaksi tuleva nainen, joka alusta asti uskoo kaiken menevän hyvin (ja kaikkihan menee näillä naisilla aina hyvin) ja joka pystyy suunnittelemaan lapsiluvun ja lasten ikäerot.  

Nämä taitavat olla niitä naisia, joista Hesari kirjoittaa ja joiden ajatusmaailmaan minun on hyvin vaikea päästä.

Toisessa ääripäässä ovat ne naiset, jotka vuosi ja hoito toisensa jälkeen pettyvät, itkevät ja menettävät täysin uskonsa siihen, että ihmiskeho voisi tuottaa uutta elämää.

Sitten ollaan me. Hetken kuulun siihen odottajien joukkoon, pystyn keskustelemaan alkuraskauden pahoinvoinnista ja väsymyksestä oman kokemuksen kautta, mutta koskaan en tunnu pääsevän sen tietyn rajan yli. Siinä vaiheessa, kun pahoinvointi helpottaa ja vatsan pitäisi alkaa kasvaa, minä saan kuulla sydämen sykkeen hiljenneen ja tiedän jo mitä odottaa: hetkessä minusta tulee taas minä, ei-kenenkään-äiti.

Nyt, kun kohta tulee vuosi siitä, kun lapsi olisi ollut tervetullut ja kahden kuukauden päässä häämöttää ensimmäisen raskautemme laskettu aika, koen meidän kuuluvan lapsettomien surulliseen joukkoon. Pahalta se tuntuu ja silti jotenkin arvasin, että näinhän tässä saattaa käydä. Kuvittelin vain aina, että kun onnistun saamaan sen plussan siihen raskaustestiin, se riittäisi, mutta elämällä on kyky vetäistä matto jalkojen alta useamminkin kuin kerran. 





PS. Palasin tänään töihin. Mitä sanoa kollegoille, jotka toivottavat minut iloisesti tervetulleeksi takaisin töihin ja kyselevät, että olinko pahastikin sairaana, kun olin niin monta päivää poissa? Tyydyin vastaamaan, että kyllä, sairaana oltiin. Sairautta kai se on sekin, että suree menetettyjä unelmia ja särkyneitä haaveita. Huomenna kutsuu neuvolapsykologin vastaanotto, elämäni ensimmäinen sellainen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli