Finnistä se alkoi.
Kerroin reilu viikko sitten, että ovulaatio iski pahimpaan muuttostressiin. Mutta kyllä me oltiin aika aktiivisesti yritetty ennen sitä, ihan oikeasti ajattelin, että nyt voi tärpätä. Toinen raskauteni alkoi sillä tavalla, että olin juuri saanut ensimmäisen keskenmenon, jota surin kuin hullu ja harrastimme koko kierrossa ehkä kaksi kertaa seksiä eikä mielestäni lähimaillakaan ovulaatiota. Silti tulin raskaaksi.
Määrä ei siis selvästikään korvaa laatua. Nyt se finni jököttää tuossa leuassa, katsoo minua aamulla peilistä ja ilkkuu: ala vain odottamaan niitä menkkoja, ei ole vauvaa tulossa tästä(kään) kierrosta. Olo on niin normaali, ei tietoakaan raskausoireista, ei edes niistä keksityistä. Hukkaan meni tämäkin +40 päivän kierto, voi elämä.
Olen aivan uuden ajatuksen äärellä - entä jos en enää tulekaan raskaaksi?
Tiedän, saan monen vuosia raskaaksi yrittäneen vihat niskoilleni, mutta sarjana keskenmenoja suoltavan naisen ajatuskulku on erilainen: toistuvien menetysten läpikäyminen on niin tuskallista, niin vereslihalle repivää, että uuteen yritykseen lähteminen on jo erävoitto. Jotenkin se, että pääsee yli lamaannuttavasta menetyksen pelosta ja päättää, että ehkä vielä kerran, on jo itsessään niin suuri ponnistus, että tuntuu jotenkin julmalta, että sitten sitä seuraavaa raskautta joutuu odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan.
Entä sitten kun odottaa neljättä raskautta?
Eihän tässä ole enää mitään järkeä, sanoo pää. Vauva minulle hetijustnyt, sanoo sydän. Jossain siinä välissä roikutaan, kierron lopussa, seuraavaa yritysmahdollisuutta tai ensi vuotta ja ovulaation induktiota odotellen, koska eiköhän tämä kierto ole jo nähty.
Taitaa olla koko vauvaprojekti so last season.
Kerroin reilu viikko sitten, että ovulaatio iski pahimpaan muuttostressiin. Mutta kyllä me oltiin aika aktiivisesti yritetty ennen sitä, ihan oikeasti ajattelin, että nyt voi tärpätä. Toinen raskauteni alkoi sillä tavalla, että olin juuri saanut ensimmäisen keskenmenon, jota surin kuin hullu ja harrastimme koko kierrossa ehkä kaksi kertaa seksiä eikä mielestäni lähimaillakaan ovulaatiota. Silti tulin raskaaksi.
Määrä ei siis selvästikään korvaa laatua. Nyt se finni jököttää tuossa leuassa, katsoo minua aamulla peilistä ja ilkkuu: ala vain odottamaan niitä menkkoja, ei ole vauvaa tulossa tästä(kään) kierrosta. Olo on niin normaali, ei tietoakaan raskausoireista, ei edes niistä keksityistä. Hukkaan meni tämäkin +40 päivän kierto, voi elämä.
Olen aivan uuden ajatuksen äärellä - entä jos en enää tulekaan raskaaksi?
Tiedän, saan monen vuosia raskaaksi yrittäneen vihat niskoilleni, mutta sarjana keskenmenoja suoltavan naisen ajatuskulku on erilainen: toistuvien menetysten läpikäyminen on niin tuskallista, niin vereslihalle repivää, että uuteen yritykseen lähteminen on jo erävoitto. Jotenkin se, että pääsee yli lamaannuttavasta menetyksen pelosta ja päättää, että ehkä vielä kerran, on jo itsessään niin suuri ponnistus, että tuntuu jotenkin julmalta, että sitten sitä seuraavaa raskautta joutuu odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan.
Entä sitten kun odottaa neljättä raskautta?
Eihän tässä ole enää mitään järkeä, sanoo pää. Vauva minulle hetijustnyt, sanoo sydän. Jossain siinä välissä roikutaan, kierron lopussa, seuraavaa yritysmahdollisuutta tai ensi vuotta ja ovulaation induktiota odotellen, koska eiköhän tämä kierto ole jo nähty.
Taitaa olla koko vauvaprojekti so last season.
En valitettavasti vielä ehtinyt kahlaamaan koko blogiasi läpi, mutta sen teen ensi tilassa. Ensin on pakko kommentoida. Kaikki tekstit, tunteet, pettymys, katkeruus, suru, toivonpilkahdukset, pohjaton väsymys, KAIKKI niin tuttua, liian tuttua. Oma historiani on hieman erilainen. Aloitimme suurella ilolla ja rakkaudella yrityksen 10/2014. 01/2015 tein plussatestin ja olin aivan äimänkäkenä. Muodonmuutokseni kiukuttelevaksi Pamela Anderssoniksi sai yhtäkkiä selityksen. Harmillisesti onnea ei kestänyt kauaa, kun varhaisultrassa raskaus paljastui tuulimunaksi. Tyhjennys tehtiin Kätilöopiston ohjeiden mukaan kotona lääkkeillä. Kivuliaasti, katkerasti, ulvoen kivusta ja surusta. Takki oli tyhjä. Jostain saimme kuitenkin pian voimia uuteen yritykseen. Greippimehua meni litroittain ja vehnänalkioöljypullokin tuli kumottua. Alkukesästä positiiviset kaksi viivaa sulostuttivat aamuamme. Olimme onnesta sekaisin. Tuli varhaisultran aika ja pienenpieni sydän läpätteli täydellä teholla, kaiken piti olla hyvin. Kesä oli raskas, menetimme meidän pienen koiran onnettomuudessa. Ajattelin, että kuolemalle oli jokin selitys, ehkei koira olisi tykännyt perheenlisäyksestä. Tuli 12 viikon ultran aika. Olin valtavan hermostunut mennessämme Naikkarille. Itkin, tärisin, hysterisoin. Valitettavasti aiheesta. Ultraääni paljasti, että pienokaisia oli kaksi, mutta kumpaakaan emme saisi ikinä tuhisemaan kotiin. Erittäin harvinainen mono-mono kaksosraskaus oli mennyt kesken ja pienet sydämet lopettaneet lyönnit. Sen jälkeen elämä on ollut mustaa. Raskaus keskeytettiin lääkkein Kättärillä, synnytin metalliastiaan pienet vauvat. Itkin ja itkin, olin katkera, surullinen, väsynyt, verta valui kauan. Koko elämä meni kirjaimellisesti sairaalajätteeksi. Siitä lähtien on riidelty, halattu, surtu, kadehdittu, sovittu, yritetty, oireiltu. Siitä lähtien on kaikki muut (pääni sisällä useat on yhtä kuin kaikki) saaneet vauvoja tai positiivisia raskaustestejä. Usein on sellainen olo, että ihan sama, ihan turha yrittää, ihan turha tehdä mitään, pieleen menee kuitenkin. Silti kuitenkin yritetään, taas on greippimehut korkattu, 5 ml öljyä ja purkkitolkulla vitamiineja kuuluu ruokavalioon. Vertaistuen merkitys on suuri, onneksi on rohkeita kirjoittajia kuten sinä. Valitettavasti itse olen aivan eri ihminen kuin vuosi sitten, olen puolittainen nainen, sisäänpäinkääntynyt hymyilevä kuori, jonka jokainen solu kaipaa menetettyjä. Tiedän, että lohdutuksen sanat ovat turhia, on vain hiljainen ymmärrys.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. <3 Olen pahoillani menetyksistäsi, tutulta kuulostavat myös nuo sinun läpikäymäsi tunteet. Keskenmenot heittävät ihmiset keskelle sellaista elämää että hetkeen sitä ei osaa tehdä muuta kuin katsella ympärilleen ja ihmetellä, että kuinka tässä näin kävi. Kaikki tuntemasi tunteet ovat sallittuja, normaaleja jopa. Toivottavasti saat edes hitusen lohtua siitä, että meitä on muitakin. Ja mistä sitä koskaan tietää, seuraava raskaus voi teidän kohdallanne olla jo se, joka menee loppuun saakka. Siihen asti voimia, tiedän hyvin mitä käyt läpi. <3
Poista