Siirry pääsisältöön

Projektiähky

Niinhän siinä sitten kävi, että (todennäköinen) ovulaatio osui pahimmille muuttopäiville. Ja kontrollifriikki ja sekopäinen lapseton nainen halusi pitää kiinni molemmista projekteista miehen jaksamisen kustannuksella.

Eihän se voinut päättyä muuhun kuin massiiviseen riitaan - ensimmäiseen kunnolliseen sellaiseen koko lapsettomuustaipaleella. Kahden kokonaisen elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin viikossa, yksi "kevyt" muuttopäivä ja tavaroiden järjesteleminen uuden kodin kaaoksessa kulminoitui siihen, että oli pakko harrastaa seksiä, koska harvoin meillä vieraileva ovulaatio oli päättänyt juuri tulla kylään.

Tai olisi ollut pakko, mutta koko homma meni riitelyksi (lapsettomuudesta ja pakollisesta seksistä en jaksa tässä edes jauhaa, mutta kaikki tietävät sen hetken, kun vauvankaipuu muuttuu todelliseksi yritykseksi - siitä on spontaanius kaukana) ja vielä sinä ensimmäisenä iltana, kun oltiin päätetty korkata uusi OMA sauna yhdessä. Siellä minä nyyhkin sitten yksinäni sitä, kun mies valitti, miten väsynyt on ja miten nyt oli priorisoitava muuttoa (järkevää) ja pistettävä siksi hetkeksi vauvaprojekti sivuun (minusta aivan järjettömän sekopäistä) koska ei vain jaksa

No, sopuun päästiin, mutta mies sanoi ensimmäistä kertaa ne pelottavat sanat: entä jos me ei ihan oikeasti vain enää jakseta tätä? Entä jos ihan tosissaan kannattaisi lopettaa ja siirtyä jo nyt adoptioon? Kyllä minä ymmärrän sen, että tästä lapsettomuudesta on tullut meidän Mount Everest - vuori joka vain ottaa ja ottaa eikä anna enää yhtään mitään. Tiedän, että näkymä sieltä huipulta voittajana kruunaisi tämän matkan, mutta entä jos me kuollaan lumivyöryyn tai vuoristotautiin yrittäessä? Milloin on syytä luovuttaa? 

Käsiteltävänä on myös ihan uusi ajatus: entä jos minä en enää koskaan - ihan oikeasti koskaan - tulekaan raskaaksi?

Uusi koti on ihana, mutta tiesin koko ajan, että lapsettomuutta en pääse pakoon, vaikka muuttaisin Antarktikselle. Pitää etsiä sille paikka kasvaneissa neliöissä, sijoittaa se johonkin nurkkaan ja jättää se siihen. Varastossa se ei suostu pysymään, mutta jos se ei kävisi ihan tuohon olohuoneen keskelle taloksi. Taidan keittää sille tänään kahvit, lepytellä sitä vähän.

Jos se sitten pysyisi taas muutaman päivän poissa silmistä. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli