Niinhän siinä sitten kävi, että (todennäköinen) ovulaatio osui pahimmille muuttopäiville. Ja kontrollifriikki ja sekopäinen lapseton nainen halusi pitää kiinni molemmista projekteista miehen jaksamisen kustannuksella.
Eihän se voinut päättyä muuhun kuin massiiviseen riitaan - ensimmäiseen kunnolliseen sellaiseen koko lapsettomuustaipaleella. Kahden kokonaisen elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin viikossa, yksi "kevyt" muuttopäivä ja tavaroiden järjesteleminen uuden kodin kaaoksessa kulminoitui siihen, että oli pakko harrastaa seksiä, koska harvoin meillä vieraileva ovulaatio oli päättänyt juuri tulla kylään.
Tai olisi ollut pakko, mutta koko homma meni riitelyksi (lapsettomuudesta ja pakollisesta seksistä en jaksa tässä edes jauhaa, mutta kaikki tietävät sen hetken, kun vauvankaipuu muuttuu todelliseksi yritykseksi - siitä on spontaanius kaukana) ja vielä sinä ensimmäisenä iltana, kun oltiin päätetty korkata uusi OMA sauna yhdessä. Siellä minä nyyhkin sitten yksinäni sitä, kun mies valitti, miten väsynyt on ja miten nyt oli priorisoitava muuttoa (järkevää) ja pistettävä siksi hetkeksi vauvaprojekti sivuun (minusta aivan järjettömän sekopäistä) koska ei vain jaksa.
No, sopuun päästiin, mutta mies sanoi ensimmäistä kertaa ne pelottavat sanat: entä jos me ei ihan oikeasti vain enää jakseta tätä? Entä jos ihan tosissaan kannattaisi lopettaa ja siirtyä jo nyt adoptioon? Kyllä minä ymmärrän sen, että tästä lapsettomuudesta on tullut meidän Mount Everest - vuori joka vain ottaa ja ottaa eikä anna enää yhtään mitään. Tiedän, että näkymä sieltä huipulta voittajana kruunaisi tämän matkan, mutta entä jos me kuollaan lumivyöryyn tai vuoristotautiin yrittäessä? Milloin on syytä luovuttaa?
Käsiteltävänä on myös ihan uusi ajatus: entä jos minä en enää koskaan - ihan oikeasti koskaan - tulekaan raskaaksi?
Uusi koti on ihana, mutta tiesin koko ajan, että lapsettomuutta en pääse pakoon, vaikka muuttaisin Antarktikselle. Pitää etsiä sille paikka kasvaneissa neliöissä, sijoittaa se johonkin nurkkaan ja jättää se siihen. Varastossa se ei suostu pysymään, mutta jos se ei kävisi ihan tuohon olohuoneen keskelle taloksi. Taidan keittää sille tänään kahvit, lepytellä sitä vähän.
Jos se sitten pysyisi taas muutaman päivän poissa silmistä.
Eihän se voinut päättyä muuhun kuin massiiviseen riitaan - ensimmäiseen kunnolliseen sellaiseen koko lapsettomuustaipaleella. Kahden kokonaisen elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin viikossa, yksi "kevyt" muuttopäivä ja tavaroiden järjesteleminen uuden kodin kaaoksessa kulminoitui siihen, että oli pakko harrastaa seksiä, koska harvoin meillä vieraileva ovulaatio oli päättänyt juuri tulla kylään.
Tai olisi ollut pakko, mutta koko homma meni riitelyksi (lapsettomuudesta ja pakollisesta seksistä en jaksa tässä edes jauhaa, mutta kaikki tietävät sen hetken, kun vauvankaipuu muuttuu todelliseksi yritykseksi - siitä on spontaanius kaukana) ja vielä sinä ensimmäisenä iltana, kun oltiin päätetty korkata uusi OMA sauna yhdessä. Siellä minä nyyhkin sitten yksinäni sitä, kun mies valitti, miten väsynyt on ja miten nyt oli priorisoitava muuttoa (järkevää) ja pistettävä siksi hetkeksi vauvaprojekti sivuun (minusta aivan järjettömän sekopäistä) koska ei vain jaksa.
No, sopuun päästiin, mutta mies sanoi ensimmäistä kertaa ne pelottavat sanat: entä jos me ei ihan oikeasti vain enää jakseta tätä? Entä jos ihan tosissaan kannattaisi lopettaa ja siirtyä jo nyt adoptioon? Kyllä minä ymmärrän sen, että tästä lapsettomuudesta on tullut meidän Mount Everest - vuori joka vain ottaa ja ottaa eikä anna enää yhtään mitään. Tiedän, että näkymä sieltä huipulta voittajana kruunaisi tämän matkan, mutta entä jos me kuollaan lumivyöryyn tai vuoristotautiin yrittäessä? Milloin on syytä luovuttaa?
Käsiteltävänä on myös ihan uusi ajatus: entä jos minä en enää koskaan - ihan oikeasti koskaan - tulekaan raskaaksi?
Uusi koti on ihana, mutta tiesin koko ajan, että lapsettomuutta en pääse pakoon, vaikka muuttaisin Antarktikselle. Pitää etsiä sille paikka kasvaneissa neliöissä, sijoittaa se johonkin nurkkaan ja jättää se siihen. Varastossa se ei suostu pysymään, mutta jos se ei kävisi ihan tuohon olohuoneen keskelle taloksi. Taidan keittää sille tänään kahvit, lepytellä sitä vähän.
Jos se sitten pysyisi taas muutaman päivän poissa silmistä.
Kommentit
Lähetä kommentti