Siirry pääsisältöön

"Elämäni yksinäisin hetki"

Otsikko on suora lainaus MeNaisissa lokakuun lopussa julkaissusta artikkelista, jossa keskenmenon läpikäyneet naiset kertovat kokemuksistaan.  

Tällä viikolla olen kiinnittänyt jotenkin erityisen paljon huomiota julkisuudessa esiintyneisiin keskenmenotarinoihin. Kaikki alkoi tuosta sattumalta MeNaisissa lukemastani keskenmenostoorista ja samassa yhteydessä mainittiin, että ihan hiljattain Mehiläinen on avannut Felicitaksen yhteyteen yksityisen keskenmenoneuvolan. Vaikka itse sainkin kahden jälkimmäisen keskenmenon jälkeen aivan äärimmäisen hyvää psyykkistä hoitoa julkisella puolella (kiitos ihanan neuvolapsykologini!), tiedän olevani poikkeus, joka vahvistaa säännön. Keskenmenojen fyysinen hoito on rutiinia keskus- ja yliopistollisissa sairaaloissa ja psyykkisen hoitoon ei yleensä riitä resursseja. On siis mahtavaa, että tällainen keskenmenojen kokonaisvaltaiseen jälkihoitoon keskittyvä yksikkö löytyy nyt myös Suomesta!

Viimeisin uutinen tuli eiliseltä, kun hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen kertoi keskenmenostaan. Aino-Kaisa odottaa toki tällä hetkellä onnellisesti lasta, mutta kertoi yllättävän avoimesti siitä, miten "se [elämä] ehti näyttää, ettei lapsia hankita, vaan ne saadaan". Ihanan virkistävää kaikkien niiden vauvahehkutusten rinnalla, joita uutiset nykyään suoltavat ja jotka saavat lastenhankinnan näyttämään todellakin lastenleikiltä. Tällaisia julkkisavautumisia lisää, kiitos!

Väistämättä tulee kuitenkin sellainen olo, että julkisuudessa on helppo kertoa siitä yhdestä yksittäisestä keskenmenosta tyyliin "kaikkihan sen yhden saa" siinä vaiheessa, kun terve vauva potkii kohdussa ja kaikki on mennyt sen yhden ainokaisen jälkeen niin hyvin kuin mahdollista. Näin liukuhihnalta keskenmenoja saaneen näkökulmasta nuo tarinat eivät enää lohduta. Voisin kuvitella olevani hyvin erilaisessa tilanteessa omien ajatusteni kanssa, jos viimesyksyinen keskenmenoni olisi ollut ensimmäinen ja viimeinen ja meillä olisi nyt parin kuukauden ikäinen, joulukuussa toisesta raskaudesta alkunsa saanut vauva. Tai jos edes kolmas yritys olisi onnistunut ja olisin nyt jäämässä pian äitiyslomalle.

Vaan eipä onnistunut ei. Minulla on noita elämäni yksinäisimpiä hetkiä takana jo kolme - välillä se kaikki tuntuu kuin pahalta unelta, koska viimeisin raskaus päättyi jo kohta puoli vuotta sitten. Tällä hetkellä pelkään eniten sitä, etten tule enää edes raskaaksi, että viimeisin kaavinta onnistui tuhoamaan kohtuni lopullisesti. 

Vaikka elämä jatkaa kulkuaan, aina välillä mieli vaeltaa siihen jos-hetkeen. Entä jos meillä olisi jo vauva? Entä jos olisin jäämässä äitiyslomalle? Entä jos minun sydäntäni ei puristaisikaan jatkuva - nyt jo paljon tylpempi mutta silti olemassaoleva - suru ja ikävä. Jossittelu ei johda mihinkään, mutta ei niitä omia ajatuksiaan karkuunkaan pääse. 

Välillä tuntuu, että olisin valmis tekemään ihan mitä tahansa, jotta voisin hetken olla taas kevyt ja huoleton. Sillä tavalla autuaan onnellinen.

PS. Sentään yksi toistuvista keskenmenoista kärsiviä naisia lohduttava uutinen löytyy, vaikka onkin viime kesältä. Facebookin perustaja Mark Zuckerberg kertoi heinäkuun lopussa odottavansa vaimonsa kanssa onnistuneesti lasta kolmen keskenmenon jälkeen. Kateuden sijaan sisälläni heräsi toivo, että entä jos meitäkin voisi odottaa vielä onnellinen loppu? 

Kommentit

  1. Lueskelin itsekin näitä julkkisten uutisia, ja olipa eräs artikkeli myös Vappu Pimiästä. Hänkin kertoi saaneensa keskenmenon ennen ensimmäistä lastaan. Tulee itsellekin olo, että ei, en ole yksin. Lähellä on varmasti myös joku,jolle keskenmeno on myös sattunut, mutta kuten itsekin,en halua siitä kertoa. Kollegani kertoi vaimonsa saaneen viisi keskenmenoa ennen onnistumista. Ei voi kuin hattua nostaa periksiantamattomuudelle.

    Tästä pääsenkin aiheeseen, jota käsittelet. Eli se henkinen puoli. Itselläni siis ei ole takana kuin yksi keskenmeno, epäonnistunut lääkkeellinen tyhjennys, kaavinta ja kohtutulehdus, johon antibioottikuuri. Nice. En valita. En jaksa. Yksikin kivuton päivä on aina positiivista. Mutta entäs tämän kaiken keskellä parisuhde? Oma pää lyö tyhjää ja haluaa vaipua synkkyyteen. Kumppani vierellä on avuton ja kärsii samalla lailla. Siinä pitäisi olla läheisyyttä. On kyllä, mutta entäs nämä 4-6 viikkoa kestävät yhdyntäkiellot? Ei sillä, että sitä tekisikään mieli heti harrastamaan seksiä, kun on kaikkea mahdollista tullut sieltä ulos ja sairaalassa mennyt sisään. Naiseus on todellakin häveyksissä näinä aikoina. Sehän tässä kurjaa onkin,koska mieheni on haluttava ja ihana ja mitä kaikkea. Itse ei vaan pysty vastaamaan siihen kosketukseen. Alan nillittämään tai jopa torjun mieheni ihan suoraan. Toinen kyllä ymmärtää, mutta kuinka kauan. Enkä nyt tarkoita, että mies lähtee kävelemään ensimmäisen, toisen tai lie kymmenennen kerran jälkeen, mutta mitä tämä kaikki tekee parisuhteelle? Kuinka voi edes harkita uutta yritystä, kun taustalla on vain ärsytystä, pelkoa, inhoa. Ja kieltoa yhdynnästä tulehdusten pelossa.
    Kuuntele siinä sitten hyvää tarkoittavia lauseita "ei kuin uutta yritystä nyt sitten vaan "
    Joo kiitos. Eipä ole kuukautisia kuulunut. Miten iloinen olisikaan, jos nyt alkaisi oireet ja vuoto. Tietäisin ainakin, että kunnossa ollaan. Jes. "Uutta putkeen vaan." Helvetin tuskaista tämä odotus. Tilannettani ei ainakaan pimeimpinä hetkinä helpota se, että miehelläni on aiemmasta suhteesta kaksi pientä lasta. Jotka ovat meillä vuoro viikoin. Tässä omien hormoonien sekasorrossa hoidan toisen naisen lapsia olematta koskaan mitään muuta kuin puolikas. Ja sisällä valtava tyhjyys samaan aikaan. Miehelläni siis on lapsia. Ei hän ole lapseton. Minä olen.

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa tutulta niin moni asia, mitä mietit. Seksiä olen ihan tarkoituksella käsitellyt blogissa vähemmän mutta muistan itse ensimmäisen ja kolmannen keskenmenon aikaan kun viikkoja kului ja homma ei edennyt (epäonnistuneet tyhjennykset, toistuvat kaavinnat ja antibioottikuurit kuulostavat NIIN tutuilta!) tokaisseeni Kättärin lääkärille että olen ravannut täällä nyt kuusi viikkoa ja koko aikana ei ole voitu harrastaa miehen kanssa edes seksiä että jo alkaa riittää. Lääkäri vain nauroi, luuli ilmeisesti että vitsailin. Raskaita ovat siis keskenmenot fyysisesti ja henkisesti ja läheisyys ehdottomasti aika ajoin kateissa.

    Toivon teille kaikkea hyvää ja jospa tämä keskenmeno jää kohdaltasi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Äitipuolena olemisesta minulla ei ole kokemusta mutta uskon, että oma vauvan tuska on vielä raastavampi jos toisella niitä jo on. Voimia. <3

    VastaaPoista
  3. Löysin blogisi tänään ja en vielä ole ehtinyt kahlata kaikkia kirjoituksia läpi, mutta aion sen vielä tehdä. Olen tosi pahoillani kokemistasi keskenmenoista.

    Minä olen ollut siitä onnekas, että sain vuosia sitten kokea kaksi raskautta ilman jatkuvaa pelkoa menetyksestä (lucky me, en vielä tiennyt, mikä kaikki voi mennä pieleen...). Meillä siis on jo kaksi lasta. Aloimme yrittämään kolmatta lasta n. 1,5 vuotta sitten, ja tähän mennessä saldona on kaksi keskenmenoa. Ensimmäinen todettiin vuosi sitten np-ultrassa, alkio oli kuitenkin menehtynyt kolmisen viikkoa aiemmin. Tyhjennys meni ihan päin p:tä. Kaksi lääkkeellistä yritystä ja lopulta imukaavinta ja kohtutulehdus. Viimeisin keskeytynyt keskenmeno on tuore, meidän 17 viikkoinen poikavauva menehtyi kohtuuni kolmisen viikkoa sitten. Suru on aivan käsittämättömän suuri.

    Olemme varanneet jo ajan tuonne Mehikäisen/Felicitaksen keskenmenoneuvolaan ja odotukset ovat korkealla (toivottavasti aiheesta). Julkisellahan emme kovin kattaviin tutkimuksiin vielä pääse, koska takana on "vain" kaksi perättäistä keskenmenoa. Mitään syytä viimeisimpään keskenmenoon ei toistaiseksi ole selvinnyt.

    Tämän rumban jälkeen mahdollinen seuraava raskaus tulee olemaan ihan h--vetillinen koettelemus. Olemme saaneet apua tämän jälkimmäisen keskenmenon henkiseen puoleen, mutta toivottavasti apua on tarjolla myös, jos uusi raskaus alkaa, koska silloin jos joskus on mielenterveys koetuksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen todella pahoillani teidän menetyksistä, etenkin tuo myöhäisempien viikkojen keskenmeno kuulostaa kamalalta! :( Tule hei kertomaan jos/kun saatte apua keskenmenoneuvolasta, ajattelin itsekin ottaa sinne yhteyttä jos enää edes tulen raskaaksi.

      Onneksi teillä on kuitenkin ne kaksi lasta, niistä on varmasti paljon lohtua surutyön keskelläkin. <3

      Poista
  4. Olet oikeassa, meidän koululaisista on ollut paljon lohtua. Pitävät kiinni arjessa, silloinkin kun oma ote meinaa lipsua... Luin koko blogin läpi melkein samalta istumalta. Kirjoitat hyvin ja monet keskenmenoja koskevat tekstit voisivat melkein olla omalta näppikseltäni. Ollaan vielä molemmat asioitu Kättärillä - ahdistaa jo pelkkä ajatus, että joskus vielä pitäisi mennä sinne (ja toisaalta ahdistaa myös ajatus, että mitä jos ei enää koskaan tarvitsekaan mennä sinne - ota näistä omista fiiliksistä nyt sitten selvää).

    Tulen ilman muuta raportoimaan, jos tuo keskenmenoneuvola tuo jotain uutta ja ihmeellistä tietoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samat fiilikset eli toisaalta pelkään, että joudun vielä Kättärille samalle osastolle samoihin toimenpiteisiin mutta samalla ajatus siitä, ettei autoa tarvitsisi sinne enää koskaan parkkeerata on kamala! Uskon, että ihmisten tavat käsitellä keskenmenoja (ja muita menetyksiä) eroavat varmasti suurestikin toisistaan mutta tuntemukset ovat pitkälti samoja. Siksi alun perin ryhdyinkin kirjoittamaan blogia - vertaistukea oli vaikea löytää joten ajattelin tarjota sitä itse. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli