Tämä neljäs raskaus on heittänyt roolit meidän perheessä aivan päälaelleen.
Kuten jo aiemmissa postauksissa kerroin, oma oloni on ollut yllättävän tyyni. Tuntuu, että olen käynyt läpi jo niin paljon kaikkea mahdollista keskenmenoihin liittyen, ettei mikään voi minua enää yllättää. Siksi pelko tämänkin raskauden loppumisesta on lievempi tai ainakin enemmän taka-alalla ja pystyn nauttimaan jokaisesta vuodottomasta ja oireellisesta päivästä.
Mies sen sijaan on hiljaisempi kuin koskaan. Kaukana ovat ne ajat, kun kesällä 2014 ensimmäisen raskauden aikaan puhuimme plussan jälkeen päivittäin tulevasta vauvasta, erilaisista hankinnoista, nimistä, tulevaisuuden suunnitelmista lapsiperheenä. Toisen kohdalla mies oli se, joka jaksoi pitää yllä toivoa ja lohdutti minua, kun vuoto alkoi. Kolmannessa raskaudessa olimme molemmat varovaisia, mutta mies selvästi minua optimistisempi onnistumisen suhteen.
Nyt raskaudesta ei puhuta enää ollenkaan. Ja tarkoitan tällä ihan oikeasti sitä, että menee päiviä, ettei kumpikaan meistä mainitse raskautta sanallakaan. Mies ei kysy kuinka voin, minä en kerro oireista. Norsu seisoo olohuoneessa ja veikkaan, että meistä toinen ihan oikeasti pystyy olemaan ajattelematta asiaa päiväkausiin. Se en ole minä.
En syyllistä miestäni tästäyhtään paljoakaan. Hänellä kesti pitkään kesällä toipua kolmannesta keskenmenosta ja ylipäänsä tajuta se, että lasta ei meille kaikista toiveista huolimatta noin vain anneta. Kysyin hiljaisuudesta ohimennen tänä aamuna ja mies vastasi, että hän iloitsisi niin mielellään, mutta ei enää uskalla. Kukapa uskaltaisi toivoa sellaista, joka on meiltä joka kerta otettu pois (paitsi tämä yksi hörhö täällä ruudun toisella puolella, joka on yhtäkkiä alkanut luottamaan intuitioon)?
Silti välillä surettaa se, että alkuraskaus menee häneltä ihan ohi. Jos tästä ihan oikeasti syntyisi vauva, hän ei elänyt mukana alusta asti, ei saanut nauttia tästä samasta ilon ja rauhan tunteesta, jossa itse tällä hetkellä elän. Häntä pelottaa, ensimmäistä kertaa enemmän kuin minua ja minä jään siinä sivussa elämään alkuraskauden viikkoja yksin. En ole halunnut painostaa toista osallistumaan, kun tiedän, että kyseessä on puolustusmekanismi, mutta hyviä vinkkejä pelon selättämiseen otetaan vastaan. Kuinka tukea jälkijunassa menetysten käsittelyssä tulevaa aviomiestä?
On minulla positiivisiakin uutisia: jotain kehossa todella tapahtuu. Kuvotuksesta on tullut joka-aamuinen ja nyt jo melkein jokapäiväinen vieras, väsyttää koko ajan, palelee niin, että hampaat kalisee ja rintoja pakottaa enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa raskaudessa. Nautin jokaisesta päivästä ja yritän olla ajattelematta sitä, että voin joku aamu herätä ja oireet ovat poissa. Uskon, toivon ja HALUAN, että tämä jatkuu.
Pidetään zen ja mennään päivä kerrallaan. Hiljaa hyvä tulee?
Kuten jo aiemmissa postauksissa kerroin, oma oloni on ollut yllättävän tyyni. Tuntuu, että olen käynyt läpi jo niin paljon kaikkea mahdollista keskenmenoihin liittyen, ettei mikään voi minua enää yllättää. Siksi pelko tämänkin raskauden loppumisesta on lievempi tai ainakin enemmän taka-alalla ja pystyn nauttimaan jokaisesta vuodottomasta ja oireellisesta päivästä.
Mies sen sijaan on hiljaisempi kuin koskaan. Kaukana ovat ne ajat, kun kesällä 2014 ensimmäisen raskauden aikaan puhuimme plussan jälkeen päivittäin tulevasta vauvasta, erilaisista hankinnoista, nimistä, tulevaisuuden suunnitelmista lapsiperheenä. Toisen kohdalla mies oli se, joka jaksoi pitää yllä toivoa ja lohdutti minua, kun vuoto alkoi. Kolmannessa raskaudessa olimme molemmat varovaisia, mutta mies selvästi minua optimistisempi onnistumisen suhteen.
Nyt raskaudesta ei puhuta enää ollenkaan. Ja tarkoitan tällä ihan oikeasti sitä, että menee päiviä, ettei kumpikaan meistä mainitse raskautta sanallakaan. Mies ei kysy kuinka voin, minä en kerro oireista. Norsu seisoo olohuoneessa ja veikkaan, että meistä toinen ihan oikeasti pystyy olemaan ajattelematta asiaa päiväkausiin. Se en ole minä.
En syyllistä miestäni tästä
Silti välillä surettaa se, että alkuraskaus menee häneltä ihan ohi. Jos tästä ihan oikeasti syntyisi vauva, hän ei elänyt mukana alusta asti, ei saanut nauttia tästä samasta ilon ja rauhan tunteesta, jossa itse tällä hetkellä elän. Häntä pelottaa, ensimmäistä kertaa enemmän kuin minua ja minä jään siinä sivussa elämään alkuraskauden viikkoja yksin. En ole halunnut painostaa toista osallistumaan, kun tiedän, että kyseessä on puolustusmekanismi, mutta hyviä vinkkejä pelon selättämiseen otetaan vastaan. Kuinka tukea jälkijunassa menetysten käsittelyssä tulevaa aviomiestä?
On minulla positiivisiakin uutisia: jotain kehossa todella tapahtuu. Kuvotuksesta on tullut joka-aamuinen ja nyt jo melkein jokapäiväinen vieras, väsyttää koko ajan, palelee niin, että hampaat kalisee ja rintoja pakottaa enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa raskaudessa. Nautin jokaisesta päivästä ja yritän olla ajattelematta sitä, että voin joku aamu herätä ja oireet ovat poissa. Uskon, toivon ja HALUAN, että tämä jatkuu.
Pidetään zen ja mennään päivä kerrallaan. Hiljaa hyvä tulee?
En nyt ehkä ole oikea tyyppi vastaamaan koska meillä mies on edelleen ollut se luottavaisempi, toisaalta hän ei kyllä ole sitä tyyppiä että kauheasti hehkuttaisi tai suunnittelisi etukäteen muutenkaan. Meillä on taustalla kaksi keskenmenoa ja nyt kolmas raskaus on edennyt. Tässä oli vuotoja koko alkuraskaus joten ekat 12vk meni vain odottaessa että koska se menee kesken, ei puhettakaan että alkuraskaudesta olisi voinut nauttia. Eikä ne pelot ole hellittäneet vieläkään. Olen yrittänyt ajatella niin että tästä raskaudesta pystyn nauttimaan vaan hetkittäin, tärkeintä kuitenkin että kaikki menisi hyvin. Onnellinen ja huoleton raskausaika nyt vaan on jotain jota minä en saa. Jos lopputulos on sitten toivottu, en usko että se nillä nin on enää väliä ettei raskausaika ollut paras mahdollinen.
VastaaPoistaNo ei varmaan joo mutta itse kun olin pelkästään paniikissa kolme ensimmäistä raskautta, ajattelin kokeilla rauhoittumista ja positiivista ajattelua tällä kertaa. Oma olo on sata kertaa parempi joten olisi niin kiva jos mies olisi yhtä luottavainen. :)
PoistaMeillä oli yksi keskenmeno ennen tätä meneillään ja pitkällä olevaa raskautta. Se johti alussa siihen, ettemme kumpikaan iloinneet uudesta raskaudesta. Siitä ei puhuttu, oltiin vähän kuin ei oltaisikaan. Ei mitään teidän kokemuksiini verrattuna, mutta pointtini onkin se, että raskaus on tooosi pitkä. Mies ehtii vielä mukaan, jos/kun kaikki menee tällä kertaa hyvin. Ihana toi sinun asenne, mutta anna miehellesi hänen vaiteliaisuutensa anteeksi äläkä murehdi, että hän missaa jotain! Vielä ehtii ��
VastaaPoistaNäinhän se on. Ehkä se on vaan se kun itsellä on hyvä olo niin kaipasi sitä, että voisi jakaa sen toisen kanssa mutta mies ei tosiaan halua puhua asiasta... Mutta ymmärrän hänen reaktionsa täysin enkä missään nimessä tuomitse!
PoistaMulla on vasta yksi keskenmeno takana, mutta pelottaa silti ihan hirveästi, millaisia fiiliksiä uusi plussa toisi tullessaan. Kuinka siitä osaisi muka nauttia, kun pelkäisi koko ajan millon se onni otetaan pois? Ja mullakaan ei mies varmasti osaa siitä iloita sitä vähääkään, ei ennenkuin on syke edes nähty... Valtavan vahva nainen oot, kun kolme keskenmenoa jo takana :( Ite en tiiä miten selviäisin, jos näitä tulisi lisää...
VastaaPoistaOlen pahoillani keskenmenostanne. Eipä näitä osaa ennustaa ja yllättäen ihmismieli on sellainen, että sitä selviää yllättävän kamalista asioista ja vauvajutuissa toivo herää aina vain uudelleen. Onneksi toistivat keskenmenot ovat harvinaisia, todennäköisempää on että jos/kun tulet uudelleen raskaaksi, saatte vauvan syliin saakka. <3
Poista