Viikonlopun yllättävistä uutisista (kaikilta osin, lauantaiaamun uutisiin herääminen oli lähes yhtä järkyttävää kuin perjantain testin tulos) on vähitellen toivuttu ja totuteltu elämään taas näillä korteilla.
Yllätysplussa oli tosiaan viimeiseen asti yllätys: torstai-iltana ihmettelin hetken outoa oloa ja hormonifinnikin näytti pienentyneen, joten päätin tehdä testin perjantaina ihan varmuuden vuoksi. Koska muita oireita ei oikein ollut, en uskonut plussaan hetkeäkään.
Totta se taitaa kuitenkin olla. Tänään on päiviä kasassa 4+2 ja ensimmäisiä oireita on alkanut tulla. Rintoja kivistää, väsyttää, palelee, välillä kuvottaa (mutta hyvin hyvin vähän) ja portaissa hengästyttää. Otan jokaisen oireen ilolla vastaan, mutta samalla yritän olla kyttäämättä itseäni - tiedän, että jatkuvasta oireiden analysoinnista en saa muuta kuin paniikin aikaiseksi itselleni. En ole tehnyt yhtäkään testiä sunnuntain jälkeen, viivojen vertailusta ei tässä vaiheessa ole hyötyä. Varasin varhaisultran Naistenklinikalle kolmen viikon päähän, 8.12. on kaukana, mutta samalla lähellä.
Jotain on kuitenkin eri tavalla aikaisempiin raskauksiin verrattuna. Plussatestistä on jo 5 päivää enkä ole vieläkään onnistunut kehittelemään itselleni totaalista tämäkin-menee-kesken-ja-elämä-on-jälleen-pilalla-miksi-lähdin-taas-tähän-paskaan paniikkia vaan päinvastoin olen löytänyt jonkinlaisen sisäisen rauhan asian kanssa. Kolme keskenmenoa se vaati, paljon ajatustyötä ja itseni kanssa työskentelyä, itkua, naurua, surua ja iloa.
Tänään tiedän, että vaikka tämä raskaus päättyisikin Kätilöopiston osasto 5:n leikkaussaliin, minä selviän siitäkin. Asetun makaamaan tutulle leikkauspöydälle, tervehdin tuttuja hoitajia ja olen onnellinen siitä, että olin niinkin etuoikeutettu, että tulin raskaaksi neljännen kerran. Pelkkä ajatus siitä, että saan palata vielä kerran Kättärille - joko jo tänä vuonna tai viimeistään ensi kesänä tekee minut ihmeellisen onnelliseksi, tyytyväiseksi ja iloiseksi. Minä tulin vielä kerran raskaaksi, minulle annettiin vielä kerran tämä mahdollisuus toivoa, mahdollisuus uskoa tulevaisuuteen. Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta en pelkää enää keskenmenoa. Välillä tuntuu, etten pelkää enää mitään.
Ihmeellinen on elämä. Piti kulkea näin pitkä matka oppiakseni, että kaikesta selviää. Jopa alkuraskauden piinapäivistä kolmen keskenmenon jälkeen. Kun kaikki toivo on mennyttä ja pohja on saavutettu, vasta silloin voi kääntää katseen ylöspäin.
Kohti jotain, joka muistuttaa etäisesti uutta alkua.
Yllätysplussa oli tosiaan viimeiseen asti yllätys: torstai-iltana ihmettelin hetken outoa oloa ja hormonifinnikin näytti pienentyneen, joten päätin tehdä testin perjantaina ihan varmuuden vuoksi. Koska muita oireita ei oikein ollut, en uskonut plussaan hetkeäkään.
Totta se taitaa kuitenkin olla. Tänään on päiviä kasassa 4+2 ja ensimmäisiä oireita on alkanut tulla. Rintoja kivistää, väsyttää, palelee, välillä kuvottaa (mutta hyvin hyvin vähän) ja portaissa hengästyttää. Otan jokaisen oireen ilolla vastaan, mutta samalla yritän olla kyttäämättä itseäni - tiedän, että jatkuvasta oireiden analysoinnista en saa muuta kuin paniikin aikaiseksi itselleni. En ole tehnyt yhtäkään testiä sunnuntain jälkeen, viivojen vertailusta ei tässä vaiheessa ole hyötyä. Varasin varhaisultran Naistenklinikalle kolmen viikon päähän, 8.12. on kaukana, mutta samalla lähellä.
Jotain on kuitenkin eri tavalla aikaisempiin raskauksiin verrattuna. Plussatestistä on jo 5 päivää enkä ole vieläkään onnistunut kehittelemään itselleni totaalista tämäkin-menee-kesken-ja-elämä-on-jälleen-pilalla-miksi-lähdin-taas-tähän-paskaan paniikkia vaan päinvastoin olen löytänyt jonkinlaisen sisäisen rauhan asian kanssa. Kolme keskenmenoa se vaati, paljon ajatustyötä ja itseni kanssa työskentelyä, itkua, naurua, surua ja iloa.
Tänään tiedän, että vaikka tämä raskaus päättyisikin Kätilöopiston osasto 5:n leikkaussaliin, minä selviän siitäkin. Asetun makaamaan tutulle leikkauspöydälle, tervehdin tuttuja hoitajia ja olen onnellinen siitä, että olin niinkin etuoikeutettu, että tulin raskaaksi neljännen kerran. Pelkkä ajatus siitä, että saan palata vielä kerran Kättärille - joko jo tänä vuonna tai viimeistään ensi kesänä tekee minut ihmeellisen onnelliseksi, tyytyväiseksi ja iloiseksi. Minä tulin vielä kerran raskaaksi, minulle annettiin vielä kerran tämä mahdollisuus toivoa, mahdollisuus uskoa tulevaisuuteen. Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta en pelkää enää keskenmenoa. Välillä tuntuu, etten pelkää enää mitään.
Ihmeellinen on elämä. Piti kulkea näin pitkä matka oppiakseni, että kaikesta selviää. Jopa alkuraskauden piinapäivistä kolmen keskenmenon jälkeen. Kun kaikki toivo on mennyttä ja pohja on saavutettu, vasta silloin voi kääntää katseen ylöspäin.
Kohti jotain, joka muistuttaa etäisesti uutta alkua.
Oii onneksi olkoon! olet hirmuisen vahva nainen :)
VastaaPoistaPaljon on pitänyt töitä tehdä, että tähän pisteeseen on päästy. Askel ja päivä kerrallaan mutta jospa henkinen hyvä olo heijastuisi myös onnistuneeseen raskauteen. :)
PoistaKuulostaa todella hienolta, nostan hattua! Toivon, että jos joskus vielä itse olen raskaana, löydän samanlaisen vahvuuden itsestäni.
VastaaPoistaKiitos! Niin se vain on, että joskus vaikeudet vahvistavat ja vasta jälkeenpäin pystyy katsomaan omaa elämäänsä ja toteamaan, että olinpa minä melkoinen sissi. Katsotaan kauanko mielenrauha säilyy. :D
Poista