Vaikka viime postauksessa sanoinkin suhtautuvani tähän neljänteen yritykseen yllättävän positiivisesti, silti tuntuu, että taidan tehdä jo pohjimmiltani surutyötä luopumisen puolesta.
Olen ollut viimeksi raskaana toukokuussa. Siitä on viisi kuukautta, melkein puoli vuotta. Kesä tuli, kesä meni ja mikään ei ole muuttunut. Me olemme edelleen kahdestaan enkä minä ole edes raskaana. Uskon, että neljäs raskaus varmasti alkaa vielä tavalla tai toisella, mutta lapsettomuuteen on jo niin tottunut, että ajatus siitä, että meille voisi ihan oikeasti joku päivä tulla lapsi tuntuu todella utopistiselta.
Alan tottua uuteen minääni. Siihen naiseen, joka edelleen rakastaa (kummi)lapsia - jopa haaveilee lapsesta - mutta jolle ajatus omasta lapsesta on yhä epämääräisempi, haaleampi uni, haavekuva, ei todellisuutta. Alan tottua siihen, että keskityn nyt muihin asioihin, yritän löytää onnea jostain muualta kuin perhe-elämästä ja sen pakkomielteisestä toivomisesta. Alan tottua siihen, että meillä on miehen kanssa kahdestaan hyvä. Suunnittelemme reissuja ulkomaille, mahdollista muuttoa uuteen kotiin (tästä lisää ensi viikolla jos vain kaikki menee hyvin), joulua, juhannusta, elämää vuosien päähän.
Eikä siihen välttämättä enää kuulukaan oma lapsi, ei ainakaan siihen ihan lähitulevaisuuteen jos/kun päädymme adoptioon. Näin on helpompi. Minun pitää rakentaa identiteettini uudestaan ja päästää irti, koska mahdottomassa roikkuminen ei paranna minun oloani eikä varmasti edistä parisuhdetta. En halua saada itseäni enää kiinni sanoista "tästä elämästä ei tule mitään, jos en saa lasta". Ymmärrän, että se on epäreilua miestäni kohtaan, se on epäreilua kaikkea sitä kohtaan, mikä elämässäni on hyvin.
Eipä sillä, katkeruus iskee edelleen yllättävissä paikoissa. Miksi onni suodaan toisille ja meille ei? Jatkuvat miksi-kysymykset kuitenkin kuluttuvat yllättävän nopeasti ihmisen loppuun. Annan huonojen päivien tulla, annan lapsettomuuden lyödä minut polvilleni, mutta yritän pysyä elämänsyrjässä kiinni ja nauttia siitä, mitä minulle on suotu.
Olen ollut viimeksi raskaana toukokuussa. Siitä on viisi kuukautta, melkein puoli vuotta. Kesä tuli, kesä meni ja mikään ei ole muuttunut. Me olemme edelleen kahdestaan enkä minä ole edes raskaana. Uskon, että neljäs raskaus varmasti alkaa vielä tavalla tai toisella, mutta lapsettomuuteen on jo niin tottunut, että ajatus siitä, että meille voisi ihan oikeasti joku päivä tulla lapsi tuntuu todella utopistiselta.
Alan tottua uuteen minääni. Siihen naiseen, joka edelleen rakastaa (kummi)lapsia - jopa haaveilee lapsesta - mutta jolle ajatus omasta lapsesta on yhä epämääräisempi, haaleampi uni, haavekuva, ei todellisuutta. Alan tottua siihen, että keskityn nyt muihin asioihin, yritän löytää onnea jostain muualta kuin perhe-elämästä ja sen pakkomielteisestä toivomisesta. Alan tottua siihen, että meillä on miehen kanssa kahdestaan hyvä. Suunnittelemme reissuja ulkomaille, mahdollista muuttoa uuteen kotiin (tästä lisää ensi viikolla jos vain kaikki menee hyvin), joulua, juhannusta, elämää vuosien päähän.
Eikä siihen välttämättä enää kuulukaan oma lapsi, ei ainakaan siihen ihan lähitulevaisuuteen jos/kun päädymme adoptioon. Näin on helpompi. Minun pitää rakentaa identiteettini uudestaan ja päästää irti, koska mahdottomassa roikkuminen ei paranna minun oloani eikä varmasti edistä parisuhdetta. En halua saada itseäni enää kiinni sanoista "tästä elämästä ei tule mitään, jos en saa lasta". Ymmärrän, että se on epäreilua miestäni kohtaan, se on epäreilua kaikkea sitä kohtaan, mikä elämässäni on hyvin.
Eipä sillä, katkeruus iskee edelleen yllättävissä paikoissa. Miksi onni suodaan toisille ja meille ei? Jatkuvat miksi-kysymykset kuitenkin kuluttuvat yllättävän nopeasti ihmisen loppuun. Annan huonojen päivien tulla, annan lapsettomuuden lyödä minut polvilleni, mutta yritän pysyä elämänsyrjässä kiinni ja nauttia siitä, mitä minulle on suotu.
pun intended
Helpommin sanottu kuin tehty. Hyvien päivien jälkeen huonot päivät iskevät ilmat pihalle ja kyyneleille ei tunnu olevan loppua. Tiedän kuitenkin, että suruun turtuu, tottuu, se muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Aika: pahin viholliseni ja paras ystäväni.
Ja kaiken aikaa elämä jatkuu. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, aurinko nousi tänäkin aamuna ja minä - me ollaan edelleen täällä.
Alana, kiitos tekstistäsi. Minulla on se pelätty neljäs perättäinen keskenmeno menossa (kaavinta epäonnistui, hysteroskopia edessä). Olen aivan lyöty, tällä kertaa kaiken piti olla kunnossa ja päästiin 11.viikolle asti, mutta ei kun ei. Surutyö ja luopumisen ajatukset - pystyn todella samastumaan. Voimia sinulle kovasti ja ihanaa kuulla, että olet saanut ajatuksia myös muihin asioihin.
VastaaPoistaVoi surku. <3 Täällä odotellaan vielä sitä neljättä raskautta että voidaan alkaa pelkäämään (odottamaan?) sitä neljättä keskenmenoa. Kamala kohtalo kaikilla meillä toistuvista keskenmenoista kärsivillä. Anna surulle aikaa, tuoreessa muistissa on alkukesän epäonnistunut kaavinta ja hysteroskopia. Pidän sinua henkisesti leikkaussalissa kädestä, sanoja kun ei enää ole. <3
Poista