Siirry pääsisältöön

Voiko lapseton pariskunta muuttaa lapsiperherivariin?

Olen pohtinut paljon unelmia viime aikoina. Tuntuu, että ennen lapsettomuutta unelmat olivat enemmän tavoitteita, joihin pyrittiin ja vähemmän epämääräisiä haaveita, joista ei koskaan tuntunut tulevan mitään. Viimeinen vuosi on osoittanut, että taisin olla väärässä. Tavoitteita on turha itselleen asettaa, kun elämä ei suostu toimimaan suunnitelmien mukaan.

Toukokuussa heti kolmannen keskenmenon jälkeen olin täysin hajalla henkisesti (fyysisestä puolesta ei kannata edes puhua...) ja kaipasin muutosta. Halusin repiä itseni täysin irti tästä maailmasta, tästä elämästä, jossa mikään ei tuntunut menevän niin kuin olin suunnitellut. Lapsettomuus oli viiltänyt syvän haavan siihen luottamukseen, että elämä kantaa. Ei se kantanut ja jonkun oli muututtava, koska vauvaa ei ollut tulossa sitä muutosta tuomaan.

Laitoimme asunnon myyntiin. Oltiin haaveiltu uudesta kodista - rivitalosta, rauhallisemmasta asuinympäristöstä, omasta saunasta - jo pitempään, mutta esteenä tuntui olevan se, että eihän meillä ollut tarvetta isommalle asunnolle. Kerrostalokolmio riitti kahdelle lapsettomalle reppanalle paremmin kuin hyvin. Joskus pitää kuitenkin hajota kokonaan, jotta voi ymmärtää tarpeen aloittaa uudestaan ja niin kävi, että myynnissä oleva asunto Oikotiellä piristi kummasti.

Eilen tehtiin kaupat omasta asunnosta ja tänään ostetaan uusi. Se on nyt sitten se lapsiperheelle sopiva perheasunto rauhalliselta alueelta, läheltä kouluja ja päiväkoteja, sisäpihalla keinu ja kaksi autopaikkaa. Makuuhuoneitakin on hurjat kolme (ei ole tulossa lastenhuonetta!) ja tilaa isommallekin perheelle. No, me muutetaan sinne kaksin ja ollaan siitä ihan hurjan onnellisia. Sillä ymmärsin, että niin paljon kuin ympäröivä maailma haluaisikin minun täyttävän odotukset (kihlaus, naimisiinmeno, lapsia, rivi-/omakotitalo), joskus on näytettävä maailmalle keskisormea ja tehtävä niin kuin itse haluaa.

Tajutessani, että mehän voidaan muuttaa asumaan vaikka minkälaiseen linnaan, jos niin halutaan, päästin irti siitä, miten täytyy tehdä, koska niin vain tehdään. Viime viikolla kauppojen varmistuttua heräsin ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen hymy huulilla. Pitkästä aikaa tunnen olevani oman elämäni ohjaksissa. Kai se jos joku on hyvä syy myydä oma asunto ja ostaa uusi?

Miksi me sitten muutetaan lapsiperherivariin? Koska me halutaan ja voidaan, ei siksi, että meillä olisi tilasta puutetta tai lapset tarvitsisivat omat huoneet. Siksi, koska en anna lapsettomuuden määritellä millaista elämää minä voin tai en voi elää vain siksi, että kehoni ei onnistu lisääntymään. 

Jos joku kyseenalaistaa kahden aikuisen ihmisen tarpeen elää isossa perheasunnossa, antaa heidän se tehdä, koska minua ei oikeastaan enää kiinnosta yhtään. Kyllähän vaakakupissa painoi ihan hiukan myös se, että adoptioprosessissa lapsiystävällisestä rivarialueesta tuskin on haittaa. Jos sinne asti päädytään, sitten olisi niitä lastenhuoneitakin mistä valita!  

Jospa alkaisin seuraavaksi pakkaamaan. 

Kommentit

  1. Tottakai voi! Me ostettiin lapsettomuuskriisin keskellä omakotitalo jossa 3-4mh. Eihän me niin montaa makuuhuonetta varsinaisesti tarvittu mutta koska me pystyttin se ostamaan niin mitäpä se kenellekään muulle kuului. Muutto oli ehkä paras ratkaisu ikinä. Entiseen asuntoon liittyi niin paljon ikäviä muistoja, muutto ja sisustaminen sai todellakin ajatukset ihan muualle. Jokin aika muuton jälkeen me sitten onnistuttiin raskautumaankin, lopputulosta ei vielä tiedä mutta joka tapauksessa tämä on se meidän unelmien koti ja päätöstä sen ostamisesta emme ole katuneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tätä tarkoitan! Miehen oli aluksi vaikea ymmärtää miten paljon koti muistutti vessanpönttöön synnytetyistä alkioista ja sohva kaavinnan jälkeisistä sairauslomapäivistä mutta päästiin onneksi yhteisymmärrykseen asiasta ja nyt tuntuu, että uuden kodin myötä kääntyy uusi lehti elämässä. Ensin mietittiin pientä keskustakämppää, mutta jos veri vetää lähiöön ja isompiin neliöihin niin eipä se muille kuulu. Kiva kuulla, että muut ovat päätyneet samanlaisiin ratkaisuihin! Onnea teille jatkoon, jospa sieltä vauva tulisi! :)

      Poista
  2. Hei, hienoa että päätitte toteuttaa unelmanne! Onnea uudesta kodista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! On kyllä ollut ihanaa saada muuta ajateltavaa. :)

      Poista
  3. Löysin blogisi ja elän niin vahvasti samanlaista elämää, kun sinulla on, että päätin kirjoittaa. Minulla on mies, iso talo, farmariauto. Lukuisat ihmiset odottaa, että milloin meille tulee vauva. On myös lukuisia ihmisiä, jotka ei tiedä, että minun kolme vauvaa on kaavittu sairaalassa pois minusta :( kolme keskenmenoa, eikä niille ole mitään syytä. Kaikki on normaalia. Minun keho vaan on toista mieltä. Nyt olen jälleen raskaana. Neljättä kertaa. Viikkoja on vasta 5+0 ja olen jo varma, että tämäkin päättyy huonosti. Oireet katosi heti alkuunsa. Kukaan ei usko minua, kun sanon, että sen vaan tietää. Olenhan kokenut tämän niin monta kertaa ennenkin. Kuinka paljon ihmiselle annetaan surua kantaakseen?

    -rinde

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kommentistasi. <3 Kovin samanlaisessa tilanteessa ollaan, meilläkin farmari ja kohta myös se iso talo. Ja tiedän, että ihmiset ihmettelevät, että missä viipyy vauva ja moni ei tiedä millaista taakkaa kannan mukanani. Meillä vielä odotellaan sitä neljättä raskautta - olen jopa alkanut vähän pelätä, että entä jos en tule enää raskaaksi? Kerrothan miten teillä kävi, toivottavasti ette saa neljättä keskenmenoa mutta olen samaa mieltä siitä, että sen vain TIETÄÄ. :(

      Poista
    2. Miten tämän nyt sanoisin... Meitä hiljaisia on täällä todella paljon. Meillä täällä farmari, iso koti lapsiperhealueella, neljä keskenmenoa ja oma takapiha.

      Tuo olotila, jossa keskenmenon (tai muutoin vain pieleen menon) vain tuntee, on uskomaton. Se on vahva ja voimakas intuitio. Kuten onkin jo kommentoitu: pahinta on se, kun kukaan muu ei usko. Vasta neljännen keskenmenon kohdalla sain lääkärini vakuuttuneeksi, että ehkä voin sen aivan hyvin aavistaa. Mieheni onneksi alkoi uskoa minua jo kolmannen kohdalla. Todellakaan ei auttanut lähipiirin hokemat "alkuraskauden vuodot ovat normaaleja" ja "sinusta vain tuntuu siltä". Bullshit, sanon minä.

      Olen lukenut tekstejäsi keväästä lähtien, edelleen tarinamme jatkuvat samansointuisesti. Täällä meitä siis on. Hiljaisina ja kohtaloistamme sanattomina.

      Ystävällisesti,
      A

      Poista
    3. Kiitos kommentistasi A! <3 Jos bloggaaminen on minulle jotain opettanut niin sen, että meitä on paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella enkä oikein tiedä miten siihen suhtautua... On helpottavaa tietää ettei ole yksin, mutta samalla surullista että muutkin joutuvat käymään läpi tämän saman kivisen tien. Kiitos kun jaksat lukea ja kaikkea hyvää teille. Tulevaisuuteen on vain jaksettava uskoa, kaikesta huolimatta.

      Poista
  4. Hei. Löysin blogisi juuri äsken, kun tässä kaavinnan jälkeisenä päivänä sohvalla makoilen.
    Elämä on kerrassaan ihmeellistä. Itselleni tämä kesken mennyt raskaus oli ensimmäinen. Olin viikoilla 11+4, mutta sikiö oli kuollut jo viikkoa aiemmin. Siitä ultrauksesta suoraan lääkkelliseen tyhjennykseen, jonka epäonnistuttua, kaavintaan. Lääkkellisen tyhjennyksen ja kaavinnan välillä kaksi viikkoa. Kipuja, vuotoja, epäselviä ohjeita että mikä oire kuuluu asiaan ja mikä ei. Käsittämätön yksinäisyys välillä.
    Mutta. Kerron tässä samalla myös siskostani, jolla on kaksi ihanaa tervettä lasta. Ennen heitä kuitenkin hänellä oli yksi kohtuun kuollut lapsi, jonka hän joutui synnyttämään ja tämän jälkeen vielä kolme keskenmenoa lääkkeillä ja kaavinnalla.
    Lienee sanomattakin selvää, että hän on ollut ainoa ihminen, joka ymmärtää täysin. Hän ymmärtää, kun sanon, kuinka epäinhimillistä on istua sairaalassa vessassa ja tuntea kuinka sisuksista tulee ulos kudosta johonkin helvetin alusastiaan. Tai ne kivut. Ja se pohjaton yksinäisyys vaikka puoliso istuu vieressä ja silittää ja pitää kädestä kiinni. Yrittää lohduttaa. Tekee kaikkensa samalla kantaen oman surunsa.

    Kuten sanoin, keskenmeno oli kohdallani ensimmäinen. Eilen kuitenkin siellä osastolla maatessani kaavinnan jälkeen, mieleni oli hetken kirkkaampi kuin aikoihin tämän sumun keskellä: ei enää koskaan. Minä en halua kokea enää koskaan samanlaista pelkoa, toivoa, kauhua, rakkautta,surua ja iloa kuin mitä koin näiden viikkojen aikana aina plussatusta testistä tähän hetkeen.

    Nostan hattua teille kaikille jotka ette anna periksi. Olette valtavan vahvoja ihmisiä.
    Apulannan sanoin: "Valot pimeyksien reunalla,ovat toisinaan himmeitä ja harvassa. Sullon sisälläs valtameren kokoinen voima jonka sä voit oppaaksesi valjastaa"

    -G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin olen TODELLA pahoillani keskenmenosta. :( Minulle se ensimmäinen oli selvästi pahin: henkisesti en ollut valmistautunut siihen rääkkiin, fyysisestä puhumattakaan (joka lääkkeellisen tyhjennyksen epäonnistuttua johti myöskin kaavintaan ja kesti kaiken kaikkiaan 6 viikkoa). Toiseksi kiitos ihanasta tarinasta ja kommentista. <3 En koe olevani erityisen vahva, ihmismieli on vain ihmeellinen. Jokaisen keskenmenon jälkeen vannoin että ei koskaan enää ja jokaisen jälkeen uuden yrityksen aloittaminen on vienyt kauemmin aikaa mutta uskon, että lapsen tarve on niin biologisesti sisäänrakennettu asia että jostain syystä sitä haluaa hakata päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Tiedän että ympärillä olevat ihmiset miettivät että MIKSI tuo ihminen ei jo luovuta mutta se ei vain tunnu vaihtoehdolta (toki todennäköisyys siihen että lasta ei tule kasvaa jokaisen keskenmenon jälkeen ja sen hyväksyminen alkoi jo ensimmäisestä kerrasta). Yritän siis sanoa että anna haavojen parantua ja ajan kulua. Minä puolestani ihailen sinua jos uskallat jäädä kerrasta lapsettomaksi mutta on myös mahdollista että muutaman kuukauden kuluttua tunnet toisin. Kävi miten kävi, toivon teille kaikkea hyvää jatkossa ja paljon jaksamista keskenmenon suruun. Tämän tien ymmärtää vain toinen samoja latuja tarponut ja kenellekään toiselle sitä ei toivoisi. <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli