Siirry pääsisältöön

Epäuskoa

Tänään on rv 9+5. Toivottavasti. Alan vähitellen toipumaan elämäni kamalimmasta flunssasta (olin kolme päivää täysin poissa pelistä, mukaan lukien jouluaaton) ja raskausoireetkin ovat palanneet kooman alta. Kuvotusta ja aamuyökkäilyä on edelleen havaittavissa, rintoja ei kylläkään pakota enää alkuviikkoihin verrattuna lähes yhtään. Yritän olla kehittämättä siitä itselleni paniikkia.

Tämä viikko on mennyt taas helpommin kuin edeltävä. Osittain varmasti siksi, että en taudissa jaksanut keskittyä panikointiin, mutta myös siksi, että hyvät ultrauutiset toivat yllättävän pitkälle kantavaa mielenrauhaa. 

Silti edelleen pelottaa. Tai ehkä pelko on läsnä vähemmän ja epäusko enemmän: ettäkö ihan oikeasti tällä kertaa tässä olisi mahdollisuuksia onnistua? Koska tätä on lähes mahdotonta uskoa, varasin vielä tulevan viikon keskiviikolle 30.12. ultra-ajan yksityiselle. Tiedän, että on hölmöä mennä ultraan viikolla 10+1, kun rv 8+6 kaikki oli hyvin - vai onko sittenkään? Toisessa, ja pisimmälle ehtineessä raskaudessa rv 8+2 kaikki oli hyvin, mutta 9+6 alkoi verinen vuoto. Ja sitten oltiinkin taas keskellä keskenmenoa. Vaikka oireita on tällä kertaa enemmän, en voi sille mitään, että mietin näitä päiviä, kun toinen raskaus keskeytyi ja pelkään tällä hetkellä vuotoa enemmän kuin oireiden häviämistä. Aivoihin ei vain uppoa se ajatus, että tällä kertaa kaikki voisi mennä hyvin.

Joten menemme keskiviikkona ultraan - siitä huolimatta, että pelkkä ajatus siitä saa taas verenpaineen nousemaan. Paniikkia ennen ultrausta ei voi estää ja onhan se kamalaa, jos keskenmeno todetaan ja joudumme pahimmassa tapauksessa perumaan etelänmatkamme, mutta samalla ajattelen, että jos kaikki olisi hyvin, voisin lähteä hyvillä mielin reissuun ja keskittyä rentoutumiseen panikoinnin sijaan. Keskiviikon ultra voi siis olla todella hyvä tai aivan järkyttävän huono idea.

Sitä ennen tiistaina käyn alkuraskauden verikokeissa sikiöseulontaa varten. Olen aiemmin päässyt verikokeisiin saakka vain ensimmäisessä raskaudessa (siitä huolimatta, että sikiö oli kuollut jo useita viikkoja aiemmin) ja muistan ajatelleeni koko ajan, että voisiko joku ystävällinen ihminen varmistaa, että olenko edes raskaana ja pahimmat pelot kävivät np-ultrassa toteen. Menen verikokeisiin, koska se on järkevää, mutta en pidä sitä minkäänlaisena etappina. 

Taitaa tosiaan olla niin, että epäuskosta ei ihan hevillä eroon päästä. Otetaan edelleen päivä kerrallaan eikä mietitä vielä tulevaa ollenkaan. Nyt kun jaksaisi taas muutaman päivän odottaa keskiviikon ultraa ja selviäisi siitä vielä pyörtymättä. Olisihan se mahtavaa kuulla, että sikiö on selvinnyt yhdennelletoista viikolle, mutta tapahtuuko sellaisia ihmeitä näin monen menetyksen jälkeen? 

En usko ennen kuin näen. 

Kommentit

  1. Minusta ei ole hölmöä ravata ultrassa! Ymmärrän sua ihan täysin. Itse tein ihan samaa! Tekisin varmaan vieläkin jos en olisi hommannut kotidoppleria. Se on ollut mun pelastus rv 10 eteenpäin. Vieläkin keskenmenon pelko on ihan hirveä, vaikka kuin yrittää hokea itelle et kaikki voi mennä hyvin. Aika näyttää! Paljon voimia sulle! Mä toivon niin kovasti, että tää olisi meille kummallekkin se kerta, kun kaikki menee hyvin <3
    Rinde 14+2

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan pitkälle olet jo päässyt! <3 Itse mietin vielä tuota kotidoppleria, tulee varmaan ajankohtaiseksi jos np-ultrassa on kaikki hyvin. Sinne on vielä matkaa, joten otetaan päivä kerrallaan. Kiitos tsempeistä!

      Poista
  2. No miksei kandeis käydä ultrassa. En tajua. Jos nyt jotain olisi pielessä, ei sille mitään voisi, mutta kaikki mikä rauhoittaa sun mieltä on hyväksi.

    Kotidopplerista en ole ihan varma, sillä on kai riski saada turhia paniikkeja jos ei vain osaa kaivaa ääntä oikein esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Ja mä kyllä edelleen uskon, että kaikki on ok. Ja kun luin edellisen tekstisi, muistaakseni itse olin alkuraskaudessa tappavassa flunssassa ja sitten vielä virtsatieinfektiossakin, jotka oikeasti ei tee alkioille hyvää. Itselääkitsin sitten itseäni antibiooteilla, mutta olin tainnut keskustella aiemmin aiheesta lekurin kanssa. Niin joo, että jos sellaiseen on taipumus, vaadi joltain puoskarilta kuuri reissuun mukaan.

      No nyt mä vaan stressasin sua enemmän. Kaikki menee hyvin. Mutta kaikki mieltä rauhoittava on hyväksi sulle ja alkiolle.)

      Poista
    2. Näin mä ajattelinkin ja siksi varasin ultran! 90% ajasta on sellainen fiilis, että kaikki on hyvin, mutta kun se 10% iskee, uusi ultra tuntuu järkevältä. Flunssa sekoitti myös ajatuksia ja siksi kaipaan taas varmistusta. Hetki kerrallaan, jännitystä kestää vielä monta viikkoa... Pelkään, että saan vielä poskiontelotulehduksen ja joudun lääkekuurille. :/

      Poista
    3. No ei sitä kannata pelätä. Lääkäri osaa valkata antibiootit, joita raskaana olevakin voi syödä. (Niin mäkin jouduin, ja sain lopettaa sen toisen kuurin, kun tää toinen listi nekin pöpöt.)

      Poista
  3. Olen jo jonkin aikaa seurannut blogiasi taustalla kommentoimatta. Todella toivoisin, että teillä menee nyt tällä kertaa kaikki hyvin! Ultrassa ravaaminen ei ole mitenkään hölmöä, varsinkaan tausta huomioiden. Tsemppiä ja mukavaa uuden vuoden odotusta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi, mukavaa uutta vuotta myös sinulle! Päivä kerrallaan, mutta kovasti täälläkin toivotaan, että vihdoin olisi meidän vuoro. :)

      Poista
  4. Hieno homma, että flunssa alkaa olla takana päin! Täälläkin podettu ihan karseaa flunssaa koko joulu, nyt jo jälkitauti menossa... Ja samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa siitä, että ultrassa ravaamisessa ei ole mitään hölmöä. Voitte sitten hyvillä mielin lähteä lomalle. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että oli hyvä idea varata vielä uusi ultra. :) Flunssa on jo parempi, mutta terve en ole vieläkään... jälkitauteja odotellessa. :/

      Poista
  5. Mulla rv 9+4 ja tissikipu helpottanut myös! Vähän kuitenkin tuntuu vielä, mutta pääsinpä hierontaan ja voin taas nukkua mahalleen, mutta kyllä mäkin vähän väliä rutistan ja kokeilen vieläkö ne on arat. Kaikki muut oireet ja pari uuttakin on tullut, joten aika luottavaisin mielin olen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinno aiemmat keskenmenot olen aavistanut nimenomaan rintojen "palaamisesta" takaisin normaaleiksi, joten puristelen niitä jatkuvasti ja tunnustelen, että vieläkö tuntuvat aroilta. :) Luotto on olematonta kun menetyksiä on takana useita... :(

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli