Maanantain ultra lähestyy uhkaavaa vauhtia ja jännitys lisääntyy, mitä vähemmän päiviä ja öitä siihen on jäljellä.
Tämä viikko on mennyt yllättävän hyvin. Pelkäsin, että hyppisin täysin seinille jo tässä vaiheessa, mutta viime sunnuntaista saakka piinannut jatkuva kuvotus on auttanut pitämään ajatukset aisoissa. Aina eilisiltaan saakka. Oireet hävisivät taas kokonaan ja tänä aamuna kuvotus on ollut huomattavasti vähäisempää. Oivaa polttoainetta pelolle ja paniikille, luonnollisesti.
Tänään on rv 8+0. Toivottavasti. Haluaisin nauttia näistä viikoista, tästä elämänvaiheesta, mutta samalla pelkään, että elämme tämän raskauden viimeisiä päiviä. En ole taaskaan valmis kuulemaan huonoja uutisia maanantaina, mutta pakkohan siihenkin vaihtoehtoon on valmistautua. En ole oksentanut piiiitkään aikaan (pelkästään yökkinyt päivittäin), rintoja ei särje enää yhtään samalla tavalla kuin vielä pari viikkoa sitten (painavilta ne toki tuntuvat) ja öisin ei ole tarvinnut nousta syömään ainakaan viikkoon (vessassa sen sijaan ramppaan kaksi-kolme kertaa yössä). Niinpä. Olisiko tämä raskaus tässä?
Toisaalta kai se on ihan yhtä mahdollista, että kaikki on hyvin. Pakko ottaa se riski, että joulu voi mennä itkiessä ja kohtua tyhjentäessä hirveissä tuskissa, koska en halua myöskään huijata itseäni luulemaan, että kaikki on hyvin, jos niin ei ole. Olisihan se paras joululahja ikinä saada kuulla maanantaina, että kohdussa on edelleen elämää. Mutta kun ei näihin asioihin voi vaikuttaa itse.
Tiedän, että pelko saa lopullisesti vallan viikonloppuna ja tähän yhdistettynä se, että menemme anoppilaan emmekä ole kertoneet uusimmasta raskaudesta heille mitään, tulee vaatimaan melkoista mielenlujuutta. Teeskennellään seuraavat kaksi päivää, että meidän elämässä ei ole menossa järisyttäviä asioita juuri nyt.
Silti tänä aamuna tuntui siltä, että tää olisi enemmän niin kuin sixty. Siis sille, että voitaisi jopa saada ensimmäistä kertaa toisesta ultrasta hyviä uutisia. Hulluhan sitä on, kun tänne tällaisia kirjoittaa. Hullu mutta raskaana kunnes toisin todistetaan.
Tämä viikko on mennyt yllättävän hyvin. Pelkäsin, että hyppisin täysin seinille jo tässä vaiheessa, mutta viime sunnuntaista saakka piinannut jatkuva kuvotus on auttanut pitämään ajatukset aisoissa. Aina eilisiltaan saakka. Oireet hävisivät taas kokonaan ja tänä aamuna kuvotus on ollut huomattavasti vähäisempää. Oivaa polttoainetta pelolle ja paniikille, luonnollisesti.
Tänään on rv 8+0. Toivottavasti. Haluaisin nauttia näistä viikoista, tästä elämänvaiheesta, mutta samalla pelkään, että elämme tämän raskauden viimeisiä päiviä. En ole taaskaan valmis kuulemaan huonoja uutisia maanantaina, mutta pakkohan siihenkin vaihtoehtoon on valmistautua. En ole oksentanut piiiitkään aikaan (pelkästään yökkinyt päivittäin), rintoja ei särje enää yhtään samalla tavalla kuin vielä pari viikkoa sitten (painavilta ne toki tuntuvat) ja öisin ei ole tarvinnut nousta syömään ainakaan viikkoon (vessassa sen sijaan ramppaan kaksi-kolme kertaa yössä). Niinpä. Olisiko tämä raskaus tässä?
Toisaalta kai se on ihan yhtä mahdollista, että kaikki on hyvin. Pakko ottaa se riski, että joulu voi mennä itkiessä ja kohtua tyhjentäessä hirveissä tuskissa, koska en halua myöskään huijata itseäni luulemaan, että kaikki on hyvin, jos niin ei ole. Olisihan se paras joululahja ikinä saada kuulla maanantaina, että kohdussa on edelleen elämää. Mutta kun ei näihin asioihin voi vaikuttaa itse.
Tiedän, että pelko saa lopullisesti vallan viikonloppuna ja tähän yhdistettynä se, että menemme anoppilaan emmekä ole kertoneet uusimmasta raskaudesta heille mitään, tulee vaatimaan melkoista mielenlujuutta. Teeskennellään seuraavat kaksi päivää, että meidän elämässä ei ole menossa järisyttäviä asioita juuri nyt.
Silti tänä aamuna tuntui siltä, että tää olisi enemmän niin kuin sixty. Siis sille, että voitaisi jopa saada ensimmäistä kertaa toisesta ultrasta hyviä uutisia. Hulluhan sitä on, kun tänne tällaisia kirjoittaa. Hullu mutta raskaana kunnes toisin todistetaan.
Pidän peukkuja hyville uutisille! Tsemppiä ultran odotteluun - ehkä kyläily voi olla hyväksikin jos saisi ajatukset välillä muualle?
VastaaPoista24h jäljellä ultraan ja ajatukset on kyllä pelkästään huomisessa... Mikä siinä on, että KAIKKI oireet katoaa saman tien kun ultra lähestyy? Pelkään aivan järjettömän paljon, että huomenna on edessä huonoja uutisia. :/
PoistaToivon todella kovasti, että yllätyt positiivisesti huomenna! Voin vain kuvitella tuon ultra-ahdistuksen, jota nyt käyt läpi... Hassua, kun joskus vuosia sitten ultraan meni suurin piirtein asenteella "mennään katsomaan vauvaa", ja nykyään meininki on ihan toinen.
VastaaPoistaToivottavasti saadaan huomenna lukea täältä blogista hyviä ultrakuulumisia! <3
Odotan päivitystä ultrasta! <3
VastaaPoista