Täällä odotellaan tiistain ultraa jännittyneissä tunnelmissa. Tänään on 6+5 (tarkalleen se päivä, kun edellisessä raskaudessa oireet loppuivat kuin seinään ja muutama päivä myöhemmin varhaisultrassa todettiin raskauden menneen kesken) ja olen saanut nauttia jo viimeiset kolme päivää ympärivuorokautisesta kuvotuksesta. Oireet ovat siis vahvoina ja pahimmillaan iltaisin - keskiviikko- ja torstai-iltoina oksensin vielä kahdeksan aikaan illalla - en siis ymmärrä miksi puhutaan aamupahoinvoinnista, kun tämä tuntuu kestävän koko päivän, jopa yön.
Mutta en valita vaan otan jokaisen oireellisen päivän ilolla vastaan. Tuntuu, että en aiemmin tiennytkään, mitä alkuraskaus voi todella olla ja mitä enemmän kuvottaa, sitä tyytyväisempi olen ja haluan luottaa siihen, että alkio voi hyvin.
En voi silti kieltää sitä, että tiistai jännittää aivan kamalasti. Jopa niin paljon, että mietin välillä, että miten selviän ultrasta pyörtymättä. Yllättävän nopeasti nämä kolme viikkoa ovat menneet ja suhteellisen pienillä paniikeilla ollaan selvitty. Pääosin omat fiilikset ovat rauhalliset (toisaalta ei ehdi murehtimaan liikoja, kun makaa sohvalla ja yrittää olla oksentamatta) ja pelko keskenmenosta taitaa olla minimissään. Muistan kuitenkin, että tämä on neljäs raskauteni ja koska edellisiä onnistuneita raskauksia ei ole, todennäköisyydet ovat huonommat kuin koskaan aiemmin.
Ristiriitaiselta tuntuu se, että tällä kertaa toivoa on lääketieteellisessä mielessä vähemmän, mutta yhtä aikaa olen toiveikkain kuin yhdelläkään aiemmalla kerralla. Tiedän, että jos tiistaina kaikki on hyvin, kyseessä on vasta ensimmäinen erävoitto ja meille on käynyt aiemminkin huonosti, vaikka varhaisultrassa kaikki on ollut hyvin. Siitä huolimatta haluaisin jaksaa uskoa, että tämä kerta olisi erilainen. Parempi, toiveikkaampi, täynnä elämää eikä kuolemaa.
Vielä pitäisi nukkua kolme yötä. Tulisiko joulu meille tänä vuonna kaksi viikkoa etuajassa?
Mutta en valita vaan otan jokaisen oireellisen päivän ilolla vastaan. Tuntuu, että en aiemmin tiennytkään, mitä alkuraskaus voi todella olla ja mitä enemmän kuvottaa, sitä tyytyväisempi olen ja haluan luottaa siihen, että alkio voi hyvin.
En voi silti kieltää sitä, että tiistai jännittää aivan kamalasti. Jopa niin paljon, että mietin välillä, että miten selviän ultrasta pyörtymättä. Yllättävän nopeasti nämä kolme viikkoa ovat menneet ja suhteellisen pienillä paniikeilla ollaan selvitty. Pääosin omat fiilikset ovat rauhalliset (toisaalta ei ehdi murehtimaan liikoja, kun makaa sohvalla ja yrittää olla oksentamatta) ja pelko keskenmenosta taitaa olla minimissään. Muistan kuitenkin, että tämä on neljäs raskauteni ja koska edellisiä onnistuneita raskauksia ei ole, todennäköisyydet ovat huonommat kuin koskaan aiemmin.
Ristiriitaiselta tuntuu se, että tällä kertaa toivoa on lääketieteellisessä mielessä vähemmän, mutta yhtä aikaa olen toiveikkain kuin yhdelläkään aiemmalla kerralla. Tiedän, että jos tiistaina kaikki on hyvin, kyseessä on vasta ensimmäinen erävoitto ja meille on käynyt aiemminkin huonosti, vaikka varhaisultrassa kaikki on ollut hyvin. Siitä huolimatta haluaisin jaksaa uskoa, että tämä kerta olisi erilainen. Parempi, toiveikkaampi, täynnä elämää eikä kuolemaa.
Vielä pitäisi nukkua kolme yötä. Tulisiko joulu meille tänä vuonna kaksi viikkoa etuajassa?
Toivottavasti teidän joulu olisi kaksi viikkoa etuajassa! :)
VastaaPoistaKiitos, samaa toivotaan täällä! :)
PoistaSamaa toivon!
VastaaPoistaUltrakuulumisia odottaen!
VastaaPoista