Siirry pääsisältöön

Raskauslimbossa

Haluaisin sanoa, että mieli on yhtä tyyni kuin aina ennenkin.

Mutta ei se taida sitä kuitenkaan olla. Lauantain raju pahoinvointi ja siitä koko viikonlopun ja eilisen kestänyt kuvotus sai aikaan turvallisuuden tunteen, johon oli ihana tuudittautua. Tällä kertaa kaikki menee hyvin, meille syntyy heinäkuussa vauva.

Siltä tuntuu edelleen suurimman osan ajasta. Sitten on sellaisia päiviä kuten tänään. Heräsin aamulla siihen, etten a) halunnut oksentaa tai b) tarvinnut heti jotain syötävää. Olin nukkunut hyvin ja olo oli hyvä. Mikä on ei-hyvä merkki viikolla 6+1. Kuvotus ei ole palannut, pystyn olemaan töissä täysin normaalisti toisin kuin eilen, kun koko aamupäivä meni pelkästään oksennusta nieleskellessä. Perjantain pelottava selkäkipu on myös palannut.

En jaksa enää murehtia. En jaksa pelätä koko aikaa. Tälle raskaudelle voi tapahtua ihan mitä vain enkä pysty vaikuttamaan siihen itse millään tavalla. Haluan luottaa, mutta vielä enemmän välillä haluaisin vain unohtaa. Voi kun voisikin nukuttaa itsensä seuraaviksi viikoiksi ja odottaa turvallisempia viikkoja, parempia aikoja, luottamusta siihen, että elämä voi myös antaa, ei aina vain ottaa.

Ehkä pelko hiipii mieleen myös siksi, että ultraan on tasan viikko. Haluaisin yhtä aikaa olla jo siellä ja toisaalta toivoisin, ettei tämä viikko koskaan loppuisi. En taida olla valmis kuulemaan huonoja uutisia ja silti niihin on varauduttava.

Luotan tähän raskauteen jo nyt aivan liikaa, toivon aivan liikaa. Pelko siitä, että alas tullaan ja lujaa on liian rankka ajatus päästää mieleen. Silti se on jo siellä.

Voi kun olisi jo meidän vuoro. 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli