Minä ja hän

Eilisen naistenpäivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa siitä toisesta puoliskosta, vauvasta haaveilevasta miehestä. Parisuhde joutuu lapsettomuuden ja keskenmenojen kohdatessa aivan uuteen testiin. Olen tarkoituksella keskittynyt aiemmin vain rypemään omassa surussani, mutta meitähän on tässä matkalla kaksi. Käsi kädessä kuljetaan, mutta tulee myös päiviä, jolloin välillä tekisi mieli vain päästää irti – kun ei se toinen vain ymmärrä!

Lapsettomuuden kokemus on erilainen miehelle ja naiselle jo pelkästään fyysisistä syistä ja keskenmenot ne vasta naisten maailmasta ovatkin. Miehelle tuleva vauva on vain mielikuva, viiva tikussa pelkkä viiva ja alkuraskauden oireita mies voi tuskin edes käsittää: eihän se vielä näy minnekään. Nainen joutuu myös käymään läpi kaikki lapsettomuustutkimusten ja keskenmenojen jälkiseurausten surkeat puolet (käsi pystyyn kuinka moni ei jaksaisi enää levittää haarojaan yhdellekään lääkärille?), mies voi vain seistä vieressä ja yrittää tukea.

Don’t get me wrong – en kai minä haluaisikaan omalle miehelleni tätä kaikkea luovuttaa. Ajatus siitä, että joku päivä saisi kantaa ja synnyttää oman lapsen on niin ihana, ettei sitä haluaisi vaihtaa pois. Mutta muutaman muun päivän tästä välistä vaihtaisin ja välillä sitä toivoisi, että toinen saisi edes välähdyksen siitä, mitä itse joutuu kokemaan pelkästään fyysisesti, henkisestä kivusta puhumattakaan.

Miehen suru ansaitsisi ihan oman postauksen, mutta tyydyn vain toteamaan, että miehet taitavat olla tässä asiassa kuin jäävuoria. Muutama prosentti miehen tuskasta näkyy ulospäin ja loput on syvällä pinnan alla, näkymättömissä, mutta yhtä lailla olemassa. Siihen viereen kun tulee nainen, joka sanottaa joka ainoan tunteen, itkee miehenkin edestä ja hormonihöyryissään huutaa niin, että heikompia pelottaa, ei ole helppoa olla sureva mies. Ja sitten minä kehtaan vielä vaatia enemmän tukea, kehtaan tulla sanomaan miehelle, että mikset sinä itke, mikset sinä puhu, eikö sinusta tunnu pahalta, että ensin oli vauva ja nyt ei enää olekaan. Hyi meitä naisia.

Kaiken alla on pelko siitä, että entä jos meitä ei koskaan ole enempää kuin kaksi? Riitämmekö me toisillemme vai jääkö joku puuttumaan? Että tätä elämääkö pitäisi elää ihan vain kahdestaan? Kiertelemme olohuoneeseen asumaan jääneen pelon ympärillä ja mietimme, että kumpi kestää sen paremmin. Kumpi uskaltaa sanoa, että kyllä me riitämme. Kukaan ei voi meille lasta luvata (kukaan ei toisaalta ole vielä sanonut etteikö sitä voisi tulla), joten se ajatus on päästettävä edes hetkeksi mieleen, että voi olla, että kaksistaan ollaan. Ja sen on riitettävä. 

 Kuva on viime kesän Jenkki-reissulta, Tyynenmeren rannalta.

PS. Munasarjat eivät toimi kuten pitäisi ja munasolun kypsymishäiriö voi olla lääkärin mukaan yksi mahdollinen syy keskenmenoihin. Revipä siitä sitten tunnetta, että on nainen sanan täydessä merkityksessä. Elämä on välillä niin armottoman epäreilua.