Eilisen
naistenpäivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa siitä toisesta puoliskosta,
vauvasta haaveilevasta miehestä. Parisuhde joutuu lapsettomuuden ja
keskenmenojen kohdatessa aivan uuteen testiin. Olen tarkoituksella keskittynyt
aiemmin vain rypemään omassa surussani, mutta meitähän on tässä matkalla kaksi.
Käsi kädessä kuljetaan, mutta tulee myös päiviä, jolloin välillä tekisi mieli
vain päästää irti – kun ei se toinen vain ymmärrä!
Lapsettomuuden
kokemus on erilainen miehelle ja naiselle jo pelkästään fyysisistä syistä ja
keskenmenot ne vasta naisten maailmasta ovatkin. Miehelle tuleva vauva on vain
mielikuva, viiva tikussa pelkkä viiva ja alkuraskauden oireita mies voi tuskin
edes käsittää: eihän se vielä näy minnekään. Nainen joutuu myös käymään läpi
kaikki lapsettomuustutkimusten ja keskenmenojen jälkiseurausten surkeat puolet
(käsi pystyyn kuinka moni ei jaksaisi enää levittää haarojaan yhdellekään
lääkärille?), mies voi vain seistä vieressä ja yrittää tukea.
Don’t get me
wrong – en kai minä haluaisikaan omalle miehelleni tätä kaikkea luovuttaa.
Ajatus siitä, että joku päivä saisi kantaa ja synnyttää oman lapsen on niin
ihana, ettei sitä haluaisi vaihtaa pois. Mutta muutaman muun päivän tästä
välistä vaihtaisin ja välillä sitä toivoisi, että toinen saisi edes välähdyksen siitä, mitä itse joutuu kokemaan pelkästään fyysisesti, henkisestä
kivusta puhumattakaan.
Miehen suru
ansaitsisi ihan oman postauksen, mutta tyydyn vain toteamaan, että miehet
taitavat olla tässä asiassa kuin jäävuoria. Muutama prosentti miehen tuskasta
näkyy ulospäin ja loput on syvällä pinnan alla, näkymättömissä, mutta yhtä
lailla olemassa. Siihen viereen kun tulee nainen, joka sanottaa joka ainoan
tunteen, itkee miehenkin edestä ja hormonihöyryissään huutaa niin, että
heikompia pelottaa, ei ole helppoa olla sureva mies. Ja sitten minä kehtaan
vielä vaatia enemmän tukea, kehtaan tulla sanomaan miehelle, että mikset sinä
itke, mikset sinä puhu, eikö sinusta tunnu pahalta, että ensin oli vauva ja nyt
ei enää olekaan. Hyi meitä naisia.
Kaiken alla
on pelko siitä, että entä jos meitä ei koskaan ole enempää kuin kaksi?
Riitämmekö me toisillemme vai jääkö joku puuttumaan? Että tätä elämääkö pitäisi
elää ihan vain kahdestaan? Kiertelemme olohuoneeseen asumaan jääneen pelon
ympärillä ja mietimme, että kumpi kestää sen paremmin. Kumpi uskaltaa sanoa,
että kyllä me riitämme. Kukaan ei voi meille lasta luvata (kukaan ei toisaalta
ole vielä sanonut etteikö sitä voisi tulla), joten se ajatus on päästettävä
edes hetkeksi mieleen, että voi olla, että kaksistaan ollaan. Ja sen on
riitettävä.
Kuva on viime kesän Jenkki-reissulta, Tyynenmeren rannalta.
PS. Munasarjat
eivät toimi kuten pitäisi ja munasolun kypsymishäiriö voi olla lääkärin mukaan yksi mahdollinen syy keskenmenoihin. Revipä siitä sitten tunnetta, että on nainen sanan täydessä merkityksessä.
Elämä on välillä niin armottoman epäreilua.
No mutta josko siitä olisi apua, että nyt tiedetään yksi mahdollinen syy keskenmenoihin? Voiko munasolujen kypsymistä mitenkään edesauttaa?
VastaaPoistaJa hei, sä oot nainen ihan siinä missä kaikki muutkin, jolla on kohtu ja munasarjat, ja jotka kokee olevansa naisia. Mä tiedän aika monta, jotka ilman lääketieteellistä interventiota olisivat ehkä lapsettomia tai kuolleita, mutta naisia me ollaan kaikki. Sitä ei vie mikään pois. Joskus vaan ollaan naisia, jotka tarvii apua.
Mä en olen ikinä päässyt ihan omasta miehestäni perille, että suriko hän ja mitä hän suri ja miten paljon. Yritin antaa tilaa tyypille, kun tiedän, että juuri oma puolisoni ei siitä kummene jos minä yritän ohjeistaa suruasioissa. Vaan ehkä siinä se sitten näkyi, että hän on ollut paljon haluttomampi toiseen lapseen liittyvissä asioissa. Ei enää valmis mihin tahansa, jotta lapsi tulisi, toivoi alunperinkin että lopettaisimme yrittämisen jos tulee yksikin keskenmeno.
Apua siitä kyllä on ja kypsymistä voidaan edesauttaa. Lapsettomuushoidot on sitten toki ihan toinen asia ja vaatii pohtimista ja pähkäilyä. Varmuutta kun ei ole, että vaikka avustettuna tulisin raskaaksi, että sikiö pysyisi elossa... Tuntuu, että keskenmenon ehkäisy on ihan rakettitiedettä ja lähes mahdotonta.
VastaaPoistaHei, Pahoittelut sekaannuksesta! Tarkoituksenani ei ollut kopioida tekstiäisi, ainoastaan kopioin sen muistutuksena itselleni mutta vahingossa työpäivän aikana julkaisin sen samalla kun tekstiä muokkasin.. (nyt korjasin virheen kun pääsin kotiin) olen kovin pahoillani tästä sekaannuksesta :/
VastaaPoista