Siirry pääsisältöön

Aidan toisella puolen

En ole halunnut kirjoittaa tänne aiemmin kateudesta. Koen, että se on tunteena hyvin ruma, ällöttävä jopa ja kateellinen ihminen on kaikkea muuta kuin kaunis. 

Minun täysin kesken oleva matkani äidiksi on ollut kuitenkin kateutta täynnä. Se on osa persoonaani - vertailen itseäni muihin ja minun on usein vaikea olla onnellinen kaikesta siitä, mitä minulla jo on. Tämä oli tilanne jo ennen keskenmenokokemuksia ja valitettavasti tämän vuoden kriisit ovat vahvistaneet tätä epämiellyttävää puolta minussa entisestään. Tiedän, että moni asia elämässäni on täysin kunnossa: olen perusterve, minulla on hyvä koulutus ja sitä vastaava työ, olen löytänyt elämääni miehen, jonka kanssa haluan jakaa hyvät ja huonot päivät ja jonka kanssa haluan niitä lapsia saada. Minulla on ihania ystäviä, saan harrastaa ja nauttia elämästä esimerkiksi matkustellen. On niin paljon kiitollisuuden aiheita ja silti tuntuu, että monesti en näe muuta kuin sen ruohon siellä aidan toisella puolella - ja aina se on vihreämpää. Mikä minua vaivaa??

Kateus on tympeä tunne myös siksi, että se syntyy aina suhteessa muihin. Jos minulla ei olisi lähipiirissäni monta onnellisesti raskaana olevaa ja kerran tai useammin onnistuneesti synnyttänyttä naista, minun ei tarvitsisi verrata omaa "onnetonta" tilannetta heihin. Elämä tuntuu lähes päivittäin niin epäreilulta: sekin tuli raskaaksi kerrasta ja synnytti heti terveen lapsen, miksen minä? Ympärillä hehkutetaan raskauden ihanuutta (omien kokemusten perusteella en vain vieläkään ymmärrä mitä ihanaa siinä on) tai vastasyntyneen lapsen elämään mukanaantuomaa täyteyden tunnetta. "En tiennyt elämästä mitään ennen kuin minusta tuli äiti!" Näinkö sitten minulle käy? Että en tule tietämään elämästä mitään, jos minusta ei koskaan äitiä tulekaan?

Syytän kateuden vahvistumisesta osittain sosiaalista mediaa. Nuoret naiset täyttävät omat Facebook-, Instagram- ja Twitter-tilinsä kuvilla, päivityksillä ja videoilla omista pikku mussukoista ja miksipä eivät näin tekisi, kun elämää nykyään raportoidaan somessa jatkuvasti? Iloiset raskausuutiset paljastetaan sopivalla hetkellä (yleensä kuvan kera) ja onnitteluita sataa kymmeniä, jos ei satoja, tykkäyksistä puhumattakaan. Sitten, kun vauva syntyy, kiireisimmät tekevät ensimmäiset päivitykset synnäriltä. Facebook-ystävät saavat seurata lapsiperheen uutta arkea lähietäisyydeltä ja vauva on monille tuttu jo ennen kuin sen on nähnyt edes livenä.

En halua arvostella näin toimivia nykyajan naisia - voihan se olla, että itse toimisin aivan samoin! Mutta me ruudun takana istuvat keskenmenoa tai lapsettomuuttamme itkevät naiset skrollaamme kyynel silmässä vauvakuvia, raskausmahoja ja päivityksiä lasten 3kk neuvoloista ja uskon, että osa toimii kuten minä - piilottaa kyseisen ystävän päivitykset kokonaan newsfeedista. Poissa silmistä, poissa mielestä. Olen itse onnistunut siivoamaan omat someni äitiyshehkutuksista ja joka kerta, kun joudun klikkaamaan kaverini kuvaa ja pahimmassa tapauksessa piilottamaan koko kaverin päivitykset, koska sattuu liikaa, mietin, että miksen minä. Miksen minä saa olla tuo nainen, joka hehkuu yhdessä pienen vauvan kanssa tonttulakit päässä tai miksen minä saa olla tuo nainen, joka äitiyspakkauskuvallaan tekee koko some-maailmalle selväksi, että meille tulee vauva! Ei sillä, että ultrakuvia Facebookiin olisinkaan valmis laittamaan, mutta haluaisin sen mahdollisuuden.






Aina kateuden yllättäessä vihaan hetken itseäni. Miksi en osaa iloita toisten puolesta? Miksi välitän siitä, mitä muille tapahtuu? Miksi vertailen itseäni toisiin? Miksi haluan kuulua siihen samaan joukkoon, miksi se on minulle niin tärkeää? Miksi en osaa olla tyytyväinen vain siitä, mitä minulla jo on?

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että lapsensaantiongelmat - olivat ne sitten raskaaksitulo- tai raskaanapysymisongelmia - johtavat automaattisesti satoihin miksi-kysymyksiin, joihin ei ole vastausta. Jatkuvan pähkäilyn sijaan haluankin tarjota teille tänään uuden lempibiisini, Haloo Helsingin Parempaan päin lohduttavan kertosäkeen. Maaliskuu tuo mukanaan kevään, aurinkoisia päiviä odotellessa.

Nyt mennään näin
Parempaan päin
Hän sanoi ja otti mua kädestä kii
Silloin mä tajusin ettei kaikki mee niin
kuin etukäteen huomista suunniteltiin


 

 

Kommentit

  1. En osaa auttaa. Osaan vain kertoa, että olen ollut siellä itsekin, ostin matkamuistoteepparinkin.

    Kateus on kalvava tunne etenkin kokijalleen, mutta epäilen, että juuri lapsen saamiseen liittyvä kateus on kalvavinta mahdollista: niin kaikennielevää ja niin inhimillistä. Älä siis vihaa itseäsi, taputa mieluummin itseäsi selkään ja sano, että ymmärrät kyllä ja kyllä se tästä.

    Mä luulen, että kaiken tämän läpikäyminen johtaa yhteen asiaan kuitenkin: kun saat äitiyspakkauksen, muistat siinä vaiheessa ne toverisi, jotka ehkä toivovat mutta eivät saa, ja osaat olla onnesi kanssa tahdikkaammin.

    VastaaPoista
  2. Näin se varmasti on. Miehen kanssa väännetään usein kättä tästä kateudesta: minä kun pahoitan mieleni kerran jos toisenkin kun kuulen vauvauutisia ja itkeä tihrustan sohvan nurkassa. Mies taas on sitä mieltä, että toisen onni ei ole meiltä pois ja kaivan kuoppaa itselleni märehtiessä sitä, että miksi muut ja minä en. Mutta millä päästä siitä tunteesta eroon, siinähän se kysymys onkin?

    VastaaPoista
  3. Hei! Kommentti tulee nyt tosi myöhässä... Osasit pukea sanoiksi nämä tunteet ja ajatukset niin hyvin! Onneksi itse en käytä some-kanavia (blogien lukemisen lisäksi), joten olen siltä suojassa. Mutta kyllä se sattuu siltikin, ja kateellinen olen varmaan ihan yhtä paljon kuitenkin. Mä olen tosi paljon pohtinut tätä tarvetta saada OMA lapsi. Tiedostan tarpeen itsekkyyden. Miksi juuri minun on saatava ihan oma lapsi ja oltava raskaana ja synnytettävä, vaikka maailma on väestökatastrofin partaalla jo valmiiksi. Lisäksi en usko, että omat ja mieheni geenit ovat niin ylivoimaisen hyvät, että just meidän tulisi niitä eteenpäin välittää. Itseasiassa olemme miehen kanssa miettineet juuri päinvastaista, oma sukurasitteeni on vaikea masennus ja mieheni puolelta alkoholismi. (Onneksi näiden sairauksien puhkeamiseen vaikuttaa myös ympäristö paljon, mutta kuitenkin selvä alttius meillä on, ja siksi todennäköisesti myös lapsellamme.)

    Mutta vaikka kuinka asiaa pohdin, haluan aivan yhtä paljon sen lapsen edelleen. Siis minä nimen omaan haluan. Puhdasta itsekästä halua siis. Mutta voi kuinka universaalia ja kovin ymmärrettävää, onhan tämä halu lisääntyä johonkin geeniperimäämme kirjoitettu. Perustavanlaatuinen tarve siis, kuten tarve turvalliseen ympäristöön ja hyväksytyksi tulemisen kokemiseen. En siis ole tälläkään pohdiskelulla kyennyt vähentämään kateutta ja sitä tuskaa täyttämättömästä kateudesta.

    Ja muuten, minun koko lähiystäväpiirini kotikaupungissani on raskaana ja synnyttää nyt kuukauden sisään. Voit varmaan kuvitella sen ulkopuolisuuden tunteen. Joudun kyllä hyvästelemään yhteiset saunaillat sun muut. Onneksi Suomi on iso maa ja muuallekin voi muuttaa. Ja onneksi lähdemme 2kk reissuun kauas, saan muuta ajateltavaa. Ja takaisin tähän kaupunkiin en ainakaan pitkäksi aikaa aio palata. Onneksi me mieheni kanssa saadaan hyvin koulutuksillamme töitä mistä päin Suomea tahansa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli