Kaikki tuntuvat olen kuumeessa ja se sai minut pohtimaan hieman toisenlaista kuumetta. Nimittäin yllättävää/vähitellen hiipinyttä/vuosia jatkunutta tarvetta saada vauva.
Olen keskustellut asiasta paljonkin ystävieni kanssa. Meitä on moneksi: on niitä, jotka eivät ole vielä koskaan kuumeilleet ja hieman jo huolissaan pohtivat, että tuleekohan sitä vauvakuumetta koskaan. Sitten on niitä, joille asia on positiivisen neutraali - lapsia kyllä halutaan ja niitä voi olla jo hankinnassa (vaikkei lapsia koskaan vain hankita, niitä saadaan!) tai jopa saatu, mutta mitään palavaa tarvetta saada lapsi justhetimullenyt ei ole koskaan tullut. Ja sitten on minä ja minun kaltaiset. Me, jotka olemme halunneet lasta teini-iästä, jotka suunnittelimme tulevien lastemme nimiä jo ennen kuin tiesimme lasten isästä mitään ja joiden ajatuksissa lapset ovat automaattinen ja tarpeellinen osa aikuisuutta.
Keskenmenokokemukseni tuntuvat entistä riipaisevimmilta, kun mietin sitä siitä näkökulmasta, että olen halunnut lasta iät ja ajat. Välillä olen jopa miettinyt, että olisi helpompi, jos en olisi halunnut lasta edes niin kamalasti. Kahden keskenmenon jälkeen olisin todennut, että äh, ei tästä tullut mitään ja olipa tämä sittenkin kamalan ikävää ja vaikeaa tämä lastenteko, antaa olla. En tiedä onko tällaisia naisia oikeasti olemassa (uskoisin, että jonkinasteinen vauvakuume nostaa päätään automaattisesti silloin, kun nainen huomaa olevansa tarkoituksellisesti raskaana), mutta olisi vain niin paljon helpompaa, jos haluaisi luovuttaa. Mutta kun ei halua. Pieni ääni siellä pään sisällä jatkaa jankuttamistaan: minä haluan lapsen, minä haluan lapsen, minä haluan lapsen.
Toisaalta asiat voisivat olla huonomminkin. Voisihan olla, että olisimme yrittäneet tulla raskaaksi vuosien ajan, sitten vihdoin saaneet sen toisen viivan siihen tikkuun ja saaneet keskenmenon. Ja taas olisimme yrittäneet vuosia ja toinen kertakin olisi mennyt pieleen. Tässä tilanteessa olisin varmasti nykyistä paljon murtuneempi ja näkisin edessäni levittäytyvän vuosien murheellisen lapsettomuuspolun ilman toivoa. Suhteellisen nopea raskautuminen tarjoaa toivoa, mutta se tarjoaa yhtä lailla epätoivoa siitä, että keskenmenotarinani voi saada vaikka kuinka monta jatko-osaa ja kukaan ei voi taata minulle onnellista loppua.
Kun mietin tätä kulunutta vuotta taaksepäin (alkaen siitä, kun vuosi sitten päätimme, että lapsi on tervetullut), lähdimme allaolevan Viivin ja Wagnerin tilanteesta. Kuinka pitkälle olemmekaan tulleet sen jälkeen ja kuinka pahasti sydäntäni särkee se, että olisimme molemmat valmiita vanhemmiksi, mutta vauva puuttuu.
Sain ajan neuvolapsykologille ensi viikon tiistaiksi. Jos kävisi itkemässä siellä vaikka sitä, että ensimmäisen raskauden laskettu aika lähenee päivä päivältä ja syli on edelleen tyhjä ja niin on kohtukin - sydämestä puhumattakaan.
Olen keskustellut asiasta paljonkin ystävieni kanssa. Meitä on moneksi: on niitä, jotka eivät ole vielä koskaan kuumeilleet ja hieman jo huolissaan pohtivat, että tuleekohan sitä vauvakuumetta koskaan. Sitten on niitä, joille asia on positiivisen neutraali - lapsia kyllä halutaan ja niitä voi olla jo hankinnassa (vaikkei lapsia koskaan vain hankita, niitä saadaan!) tai jopa saatu, mutta mitään palavaa tarvetta saada lapsi justhetimullenyt ei ole koskaan tullut. Ja sitten on minä ja minun kaltaiset. Me, jotka olemme halunneet lasta teini-iästä, jotka suunnittelimme tulevien lastemme nimiä jo ennen kuin tiesimme lasten isästä mitään ja joiden ajatuksissa lapset ovat automaattinen ja tarpeellinen osa aikuisuutta.
Keskenmenokokemukseni tuntuvat entistä riipaisevimmilta, kun mietin sitä siitä näkökulmasta, että olen halunnut lasta iät ja ajat. Välillä olen jopa miettinyt, että olisi helpompi, jos en olisi halunnut lasta edes niin kamalasti. Kahden keskenmenon jälkeen olisin todennut, että äh, ei tästä tullut mitään ja olipa tämä sittenkin kamalan ikävää ja vaikeaa tämä lastenteko, antaa olla. En tiedä onko tällaisia naisia oikeasti olemassa (uskoisin, että jonkinasteinen vauvakuume nostaa päätään automaattisesti silloin, kun nainen huomaa olevansa tarkoituksellisesti raskaana), mutta olisi vain niin paljon helpompaa, jos haluaisi luovuttaa. Mutta kun ei halua. Pieni ääni siellä pään sisällä jatkaa jankuttamistaan: minä haluan lapsen, minä haluan lapsen, minä haluan lapsen.
Toisaalta asiat voisivat olla huonomminkin. Voisihan olla, että olisimme yrittäneet tulla raskaaksi vuosien ajan, sitten vihdoin saaneet sen toisen viivan siihen tikkuun ja saaneet keskenmenon. Ja taas olisimme yrittäneet vuosia ja toinen kertakin olisi mennyt pieleen. Tässä tilanteessa olisin varmasti nykyistä paljon murtuneempi ja näkisin edessäni levittäytyvän vuosien murheellisen lapsettomuuspolun ilman toivoa. Suhteellisen nopea raskautuminen tarjoaa toivoa, mutta se tarjoaa yhtä lailla epätoivoa siitä, että keskenmenotarinani voi saada vaikka kuinka monta jatko-osaa ja kukaan ei voi taata minulle onnellista loppua.
Kun mietin tätä kulunutta vuotta taaksepäin (alkaen siitä, kun vuosi sitten päätimme, että lapsi on tervetullut), lähdimme allaolevan Viivin ja Wagnerin tilanteesta. Kuinka pitkälle olemmekaan tulleet sen jälkeen ja kuinka pahasti sydäntäni särkee se, että olisimme molemmat valmiita vanhemmiksi, mutta vauva puuttuu.
Sain ajan neuvolapsykologille ensi viikon tiistaiksi. Jos kävisi itkemässä siellä vaikka sitä, että ensimmäisen raskauden laskettu aika lähenee päivä päivältä ja syli on edelleen tyhjä ja niin on kohtukin - sydämestä puhumattakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti