Tein eilen kaikessa hiljaisuudessa negatiivisen raskaustestin.
Lapsettomuustutkimukset ja -hoidot olivat siinä pisteessä, että oli aika tsekata olisiko jotain tulosta tullut. No eipä ollut, mutta enpä kovasti odottanutkaan, kun oireita oli tuskin ollenkaan. Nyt ruma lapsettomuuspelkopeikko nostaa taas päätään, sillä naurettavaahan se on, että onnistuimme kaksi (!) kertaa raskautumaan itsestään ilman apuja, mutta nyt kun metsästetään sitä niin sanottua laadukasta munasolua, tulos on negatiivinen. Edessä on toki uusia yrityskiertoja - ei kuitenkaan kovin montaa, koska lääkärin sanoin "ovulaation induktio toimii nopeasti jos on toimiakseen" ja en jaksaisi nyt millään asennoitua siihen, että keskenmenojen lisäksi me joudumme pelkäämään sitä, etten enää tulisikaan raskaaksi tai edessä olisi ne rankemmat lapsettomuushoidot. Entä, jos minusta ei löydy yhtään laadukasta munasolua ja ne hitaat, surkeat, jo valmiiksi tuhoontuomitut munasolut vain ärsyyntyvät siitä, kun niitä fiksumpia kavereita herätellään väkipakolla?
Negatiivista tässä ei ole enää pelkkä raskaustesti vaan myös oma mieli. Mistä löytää voimia kerta toisensa jälkeen nousta ylös, yrittää taas uudestaan ja pettyä - jälleen kerran. Vuosi on lyhyt aika ihmisen elämässä ja vielä lyhyempi aika lapsettomuustarinoissa, mutta silti minua surettaa aivan kamalasti se ajatus, ettei meille tänä(kään) vuonna tule vauvaa. Entä jos olen vuoden päästä tässä samassa tilanteessa (takana voi toki olla lisää keskenmenoja... who knows) ja joudun toteamaan, että vuosi 2016 ei myöskään ollut vauvavuosi? Aika kiristää otettaan, niitä laadukkaita munasoluja ei ole - jos koskaan olikaan - ja kohta joudutaan toteamaan, että ei tästä tullutkaan mitään.
Negatiiviset ovat siis fiilikset täällä. Mieli heittää vuosia eteenpäin ja paniikki nostaa päätään: entä jos tästä ei vain yrittämälläkään tule mitään? Olen aina ollut ihminen, joka uskoo siihen, että kun vain tarpeeksi yrittää, tekee töitä ja näkee vaivaa jonkun asian eteen, niin lopussa kiitos seisoo. Että kovasta työstä ja ahkeroinnista palkitaan aina. Mutta tässä lapsihommassa se ei taidakaan mennä ihan niin, vaan täysin sattumanvaraisesti toisille annetaan, toisilta otetaan ja toiset saavat, vaikkeivät edes halua.
Perjantaina käyn viimeistä kertaa neuvolapsykologilla. On aika antaa tilaa muille nyt, kun suru keskenmenosta on vaihtunut ahdistukseen lapsettomuudesta. Terävä, sattuva kipu on vaihtunut tylppään jomotukseen, joka ei lähde pois ei vaikka mitä tekisi.
Lapsettomuustutkimukset ja -hoidot olivat siinä pisteessä, että oli aika tsekata olisiko jotain tulosta tullut. No eipä ollut, mutta enpä kovasti odottanutkaan, kun oireita oli tuskin ollenkaan. Nyt ruma lapsettomuuspelkopeikko nostaa taas päätään, sillä naurettavaahan se on, että onnistuimme kaksi (!) kertaa raskautumaan itsestään ilman apuja, mutta nyt kun metsästetään sitä niin sanottua laadukasta munasolua, tulos on negatiivinen. Edessä on toki uusia yrityskiertoja - ei kuitenkaan kovin montaa, koska lääkärin sanoin "ovulaation induktio toimii nopeasti jos on toimiakseen" ja en jaksaisi nyt millään asennoitua siihen, että keskenmenojen lisäksi me joudumme pelkäämään sitä, etten enää tulisikaan raskaaksi tai edessä olisi ne rankemmat lapsettomuushoidot. Entä, jos minusta ei löydy yhtään laadukasta munasolua ja ne hitaat, surkeat, jo valmiiksi tuhoontuomitut munasolut vain ärsyyntyvät siitä, kun niitä fiksumpia kavereita herätellään väkipakolla?
Negatiivista tässä ei ole enää pelkkä raskaustesti vaan myös oma mieli. Mistä löytää voimia kerta toisensa jälkeen nousta ylös, yrittää taas uudestaan ja pettyä - jälleen kerran. Vuosi on lyhyt aika ihmisen elämässä ja vielä lyhyempi aika lapsettomuustarinoissa, mutta silti minua surettaa aivan kamalasti se ajatus, ettei meille tänä(kään) vuonna tule vauvaa. Entä jos olen vuoden päästä tässä samassa tilanteessa (takana voi toki olla lisää keskenmenoja... who knows) ja joudun toteamaan, että vuosi 2016 ei myöskään ollut vauvavuosi? Aika kiristää otettaan, niitä laadukkaita munasoluja ei ole - jos koskaan olikaan - ja kohta joudutaan toteamaan, että ei tästä tullutkaan mitään.
Negatiiviset ovat siis fiilikset täällä. Mieli heittää vuosia eteenpäin ja paniikki nostaa päätään: entä jos tästä ei vain yrittämälläkään tule mitään? Olen aina ollut ihminen, joka uskoo siihen, että kun vain tarpeeksi yrittää, tekee töitä ja näkee vaivaa jonkun asian eteen, niin lopussa kiitos seisoo. Että kovasta työstä ja ahkeroinnista palkitaan aina. Mutta tässä lapsihommassa se ei taidakaan mennä ihan niin, vaan täysin sattumanvaraisesti toisille annetaan, toisilta otetaan ja toiset saavat, vaikkeivät edes halua.
Perjantaina käyn viimeistä kertaa neuvolapsykologilla. On aika antaa tilaa muille nyt, kun suru keskenmenosta on vaihtunut ahdistukseen lapsettomuudesta. Terävä, sattuva kipu on vaihtunut tylppään jomotukseen, joka ei lähde pois ei vaikka mitä tekisi.
Kommentit
Lähetä kommentti