Siirry pääsisältöön

Tuplanega

Tein eilen kaikessa hiljaisuudessa negatiivisen raskaustestin.

Lapsettomuustutkimukset ja -hoidot olivat siinä pisteessä, että oli aika tsekata olisiko jotain tulosta tullut. No eipä ollut, mutta enpä kovasti odottanutkaan, kun oireita oli tuskin ollenkaan. Nyt ruma lapsettomuuspelkopeikko nostaa taas päätään, sillä naurettavaahan se on, että onnistuimme kaksi (!) kertaa raskautumaan itsestään ilman apuja, mutta nyt kun metsästetään sitä niin sanottua laadukasta munasolua, tulos on negatiivinen. Edessä on toki uusia yrityskiertoja - ei kuitenkaan kovin montaa, koska lääkärin sanoin "ovulaation induktio toimii nopeasti jos on toimiakseen" ja en jaksaisi nyt millään asennoitua siihen, että keskenmenojen lisäksi me joudumme pelkäämään sitä, etten enää tulisikaan raskaaksi tai edessä olisi ne rankemmat lapsettomuushoidot. Entä, jos minusta ei löydy yhtään laadukasta munasolua ja ne hitaat, surkeat, jo valmiiksi tuhoontuomitut munasolut vain ärsyyntyvät siitä, kun niitä fiksumpia kavereita herätellään väkipakolla?

Negatiivista tässä ei ole enää pelkkä raskaustesti vaan myös oma mieli. Mistä löytää voimia kerta toisensa jälkeen nousta ylös, yrittää taas uudestaan ja pettyä - jälleen kerran. Vuosi on lyhyt aika ihmisen elämässä ja vielä lyhyempi aika lapsettomuustarinoissa, mutta silti minua surettaa aivan kamalasti se ajatus, ettei meille tänä(kään) vuonna tule vauvaa. Entä jos olen vuoden päästä tässä samassa tilanteessa (takana voi toki olla lisää keskenmenoja... who knows) ja joudun toteamaan, että vuosi 2016 ei myöskään ollut vauvavuosi? Aika kiristää otettaan, niitä laadukkaita munasoluja ei ole - jos koskaan olikaan - ja kohta joudutaan toteamaan, että ei tästä tullutkaan mitään.

Negatiiviset ovat siis fiilikset täällä. Mieli heittää vuosia eteenpäin ja paniikki nostaa päätään: entä jos tästä ei vain yrittämälläkään tule mitään? Olen aina ollut ihminen, joka uskoo siihen, että kun vain tarpeeksi yrittää, tekee töitä ja näkee vaivaa jonkun asian eteen, niin lopussa kiitos seisoo. Että kovasta työstä ja ahkeroinnista palkitaan aina. Mutta tässä lapsihommassa se ei taidakaan mennä ihan niin, vaan täysin sattumanvaraisesti toisille annetaan, toisilta otetaan ja toiset saavat, vaikkeivät edes halua. 



 
Perjantaina käyn viimeistä kertaa neuvolapsykologilla. On aika antaa tilaa muille nyt, kun suru keskenmenosta on vaihtunut ahdistukseen lapsettomuudesta. Terävä, sattuva kipu on vaihtunut tylppään jomotukseen, joka ei lähde pois ei vaikka mitä tekisi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli