Pieniä suuria vastoinkäymisiä

Sanovat, että kun elämässä sattuu jotain todella suurta ja surullista, pienet mutkat matkassa eivät tunnu enää miltään.

Joko näin on ja kaksi keskenmenoakaan eivät ole tarpeeksi suuria vastoinkäymisiä, jotta olisin kasvattanut toleranssin elämän pieniä ärsytyksiä kohtaan tai sitten ihminen on ihminen - tapahtuipa sille mitä tahansa.

Sain loman tuliaisina kamalan flunssan ja tässä muutaman päivän sairastaneena (ja silti töihin raahautuneena) voin sanoa, että vaikkei valuva räkä ja köhivät keuhkot saakaan surun kyyneleitä silmiin, kyllä sairastaminen nostaa ärsytyskynnystä! Voi kun voisinkin vain tyynesti todeta, että no, minulle on tapahtunut elämässä niin paljon kamalampiakin asioita (muista ihmisistä puhumattakaan!), että en jaksa välittää näin pienistä. Mutta ei. Tuskailen, kun en saa tukkoisuudelta nukutuksi ja voivottelen, kun päätä ja jäseniä särkee. Itsesääli on näin hetkinä myös oikein kiva kaveri ja välillä on mukava ajatella, että kaikki paha tapahtuu minulle: ensin jouduin kärsimään pari viikkoa keskenmenon kourissa (jo toistamiseen!) ja nyt vietän illat sohvan pohjalla Finrexin-mukillinen ja nessupaketti kainalossa. 

Mutta mutta. Voisiko sittenkin olla niin, että pahin suru ja menetyksen tuska alkavat päästää minusta otettaan? Nyt, kun keskenmenon toteamisesta on kulunut yli viisi viikkoa ja raskaana olemisen ilot ja surut alkavat unohtua, ehkä on vain inhimillistä, että voivottelen omaa oloani enkä enää jaksa keskittyä pelkästään keskenmenoon ja menetykseen.

Välillä huomaan jopa, että poden huonoa omatuntoa siitä, että olen jo iloinen enkä jaksa koko ajan miettiä sitä, miten meiltä jälleen kerran riistettiin haave ja jo hetkeksi toteutunut unelma perheestä. Mikä sitten on normaali aika päästä yli keskenmenosta? Ja voiko tällaisista asioista muka edes päästä yli? Minun mielestä ne enemmänkin kasvavat ihmiseen  kiinni ja kulkevat mukana kaiken aikaa, mutta kipu hälvenee viikkojen, kuukausien ja vuosien myötä.

Ehkä otankin siis ilolla vastaan sen, että pienet ikävät asiat saavat taas naisille tyypilliseen tapaan liian suuret mittasuhteet. Ehkä se kertoo siitä, että olen menossa eteenpäin ja siellä jossain siintää jo pieni toivo. Ensin on vain kiivettävä vuoren (vuorten?) yli, mutta siellä se on.

PS. Huomenna on ensikäynti lapsettomuuslääkärillä, jännittää! Kahden keskenmenon lisäksi menemme kuulemaan, jos apua saataisiin minun pitkiin ja epäsäännöllisiin kiertoihin. Eli seuraavalla kerralla luvassa ehkä hyvinkin lääketieteellistä sepostusta aiheesta tämän naisen hedelmällisyys ja tsäänssit tulla raskaaksi/pysyä raskaana. Stay tuned.